Kirjoituksen ensimmäisessä osassa keskityttiin talouskasvumallien puutteellisuuksiin. Energiankulutuksella on saattanut olla varsin suuri merkitys talouskasvussa. Tässä kirjoituksen toisessa osassa pohditaan muun muassa teknologista kehitystä energiankäytön kannalta ja esitellään suhteellisen uusi teknologisen kehityksen mittari – hyötyenergia. Lopuksi esitellään ajankohtaista debattia uusklassisen taloustieteen ja biofysikaalisen taloustieteen välillä. Tulevaisuudessa talouskasvua voi rajoittaa energian saatavuus ellei talouskasvu pysty muuntautumaan aiempaa aineettomammaksi.
Teknologinen kehitys – mitä se on?
Perinteinen taloustiede ei pysty yksilöimään kovin tarkasti, että mitä on teknologinen kehitys, jonka selitettäväksi jää valtaosa talouskasvusta valtavirtataloustieteessä. Osa siitä on työnjaon syvenemistä eli työvoiman erikoistumista, jonka jo Adam Smith totesi 1700-luvulla. Robert Ayres ja Benjamin Warr (Ayres ja Warr, 2010) ovat lähestyneet tätä niin, että he ovat mitanneet eri teollisuudenalojen ja maiden energiankäytön tehokkuutta ja ottavat ns. hyötyenergian (se energian osuus primäärienergiasta, joka päätyy hyötykäyttöön taloudessa) yhdeksi tuotannontekijäksi tuotantofunktiomalliin. Tämä ulkoisen energian ja sen hyötysuhteen tulon ottaminen tuotannontekijäksi on sikäli perusteltua, että vain hyödyksi päätyvä energia tekee työtä. Energiankäytön tehokkuus on kasvanut hurjasti esimerkiksi 1900-luvun aikana, joten se heijastanee ainakin jossain määrin teknologista kehitystä. Sille on myös termodynamiikan kannalta mielekäs ja yksinkertainen mittari. Esimerkiksi kivihiilellä tuotetun sähkön hyötysuhde lähes kymmenkertaistui 1900-luvun aikana, mikä kertonee teknologisen kehityksen voimakkuudesta energiankäytössä 1900-lulla.
Pienentyikö kivihiilen käyttö kymmenenteen osaansa globaalisti hyötysuhteen kymmenkertaistuessa? Ei, vaan kivihiilen kulutus kasvoi yli nelinkertaiseksi eli kivihiiliperäisen hyötyenergian määrä on 1900-luvun aikana kasvanut lähes 45-kertaiseksi. Yhdysvaltain talouskasvusta ei jää selittämättä kuin pieni osuus (noin 10 %) 1900-luvulla, mikäli yhdeksi tuotannontekijäksi otetaan hyötyenergia (Ayres ja Warr, 2010).
Hyötyenergia on siinäkin mielessä mielekäs käsite, että sen teoreettista maksimia voidaan arvioida prosesseittain ja teollisuudenaloittain eli pystytään arvioimaan, että kuinka kaukana ollaan teoreettisesta maksimista ja paljonko teknologisen kehittämisen varaa on jäljellä. Kivihiilen käytön hyötysuhde ei esimerkiksi voi enää kymmenkertaistua teoriassakaan sillä siinä ollaan jo suhteellisen lähellä teoreettista maksimia, kuten monessa muussakin teknisesti kypsässä teknologiassa. Monissa teknologioissa on parantamisen varaa paljonkin, mutta useissa prosesseissa ei vähittäisellä parantamisella ole enää paljon tehtävissä. Hyötysuhteen parantamisessa on usein nouseva rajakustannus eli mitä tehokkaammaksi jokin prosessi tai tuote tulee, sitä suuremmaksi hyötysuhteen parannuksen kustannus keskimäärin käy.
Nousevan rajakustannuksen taakka voidaan murtaa sillä, että vähittäisen tehostamisen sijaan keksitään uusia tapoja tuottaa sama tuote/prosessi/palvelu. Esimerkiksi LED-valo on tällainen innovaatio, jossa valaisemisen hyötysuhde voi kerralla nousta moninkertaiseksi ilman vastaavaa rajakustannusten nousua verrattuna vaikkapa hehkulamppuun. Toinen esimerkki on ammoniakin valmistus. 1900-luvun alussa ammoniakkia valmistettiin mm. syanidimenetelmällä. Vuodesta 1920 alkaen alettiin siirtyä nk. Haber-Bosch-prosessiin, joka liki puolitti ammoniakin valmistamisen energiakustannukset. Autojen polttomoottorin korvaaminen sähkömoottorilla on myös esimerkki, jossa energiankäyttö voi tehostua huomattavasti ilman kasvavia kustannuksia. Toistaiseksi akkuteknologian hidas kehitys on jarruttanut tätä.
LED-valon kehittämiseen osallistuneet kolme fyysikkoa saivat tämän vuoden fysiikan Nobel-palkinnon. Palkintoperusteissa todetaan, että heidän keksintöjensä ansiosta valaistukseen käytettyä energiaa (joka on 20 % maailman sähkönkäytöstä) voidaan vähentää viidesosaan. Tämä palkintoperuste on herättänyt kritiikkiä, sillä tuo energiatehokkuuden kasvu voi hyvin johtaa sähkönkulutuksen kasvuun ns. rebound-vaikutuksen myötä. Rebound-vaikutus tulee siitä, että hyödykkeen tuottamisen energiatehokkuuden kasvaessa sen hinta laskee, jolloin sitä kulutetaan enemmän. Tämän ns. suoran rebound-vaikutuksen lisäksi on olemassa lukuisia epäsuoria rebound-vaikutuksia, kuten se. että energiatehokkuuden parantuessa sen suhteellinen hinta työvoimaan verrattuna alenee, jolloin syntyy taloudellinen kannuste lisätä energiankulutusta. Lisäksi energiankäytön tehostuminen voi parantaa muidenkin tuotannontekijöiden tuottavuutta, mikä lisää energiankulutusta. Esimerkiksi kansainvälinen energiajärjestö IEA (täällä) ja ilmastopaneeli IPCC (täällä) ovat tänä vuonna todenneet, että suora rebound-efekti voi hyvin olla yli 50 % (täällä on tästä hyvä kommentti). Aiemmin kumpikin taho on pitänyt rebound-efektiä pienenä, mutta on sittemmin suurentanut arviotaan siitä. Hankalaa hiilidioksidipäästöjen vähentämisen kannalta on se, että rebound-vaikutus on oletettavasti suurin kehittyvissä maissa, joissa päästöt kasvavat nopeimmin.
Talouskasvun toinen lähestymistapa – energiatehokkuuden kasvu
Kirjoituksen ensimmäisessä osassa esitettiin malleja, joissa energia on otettu tuotannontekijäksi. Valaisemisen kehittyminen on hyvä esimerkki siitä, että energiatehokkuuden kasvu johtaa usein paljon pienempään energian säästöön kuin pelkkä insinööriajattelu näyttäisi. Valaisemisen tehokkuus (lumenia per watti sähköä) kasvoi Isossa-Britanniassa 19-kertaiseksi vuosien 1923 ja 1996 välillä (lähde). Valaisemisen ”kysyntä” kuitenkin kasvoi samana aikana 700-kertaisesti, jolloin lopputuloksena valaisemiseen kulunut energia kasvoi kasvoi noin 37-kertaisesti. Tätä ilmiötä kutsutaan rebound-vaikutukseksi, jossa osa energiankäytön tehostumisesta ulosmitataan lisääntyneenä käyttönä. Rebound-vaikutus voi siis olla yli 100 % eli energiankäytön tehostaminen voi johtaa energiankulutuksen kasvuun, kuten valaistus-esimerkki paljastaa. Yli 100 %:n rebound-vaikutus on todennäköisintä silloin, kun kyse on yleiskäyttöisen teknologian (esim. sähkö) tai jonkin välituotteen, kuten teräs, valmistamisen energiatehokkuuden kasvusta.
Ensimmäisenä energiatehokkuuden kasvun ja energiankäytön kasvun välisen yhteyden julkaisi englantilainen taloustieteilijä William Stanley Jevons noin 150 vuotta sitten. Jevons toteaa kirjassaan Hiilikysymys (The Coal Question, 1865), että on väärinymmärrys, että polttoaineen (kuten kivihiili) tehostunut käyttö johtaa sen vähentyneeseen kulutukseen.
It is a confusion of ideas to suppose that the economical use of fuel is equivalent to diminished consumption. The very contrary is the truth.
Rebound-efektin toinen yleinen nimitys onkin ”Jevonsin paradoksi”. Englannissa huolestuttiin 1800-luvulla, että maan valtavat kivihiilivarat ehtyvät. Maan kaivosalan viranomaiset laskivat 1860-luvulla, että kivihiiltä riittäisi tuhansia vuosia, kun sen käyttöä tehostettaisiin. Jevons puolestaan totesi kirjassaan, että höyrykoneen hyötysuhteen kehittymisen myötä kivihiilen kulutus kasvaa eksponentiaalisesti (hän julkaisi kirjassaan tilastot menneiltä vuosikymmeniltä ja esitti niiden perusteella laskelmat) ja ehtyy nopeammin. Jevons arveli kirjassaan kivihiilen kulutustilastojen ja höyrykoneen hyötysuhteen kehittymisen perusteella, että Iso-Britannian kivihiilen tuotantohuippu on vuonna 1965. Iso-Britannian kivihiilen tuotantohuippu oli jo 1910-luvulla.
1700-luvun puolivälissä höyrykoneiden hyötysuhde oli 0,5 % eli vain yksi kahdessasadasosa niiden käyttämästä energiasta päätyi hyötyenergiaksi. Näin tehottomilla höyrykoneilla oli käyttöä lähinnä vedenpoistoon hiilikaivoksissa, joissa polttoaineesta ei ollut pulaa ja polttoaineen vaihtoehtoiskustannus lähenteli nollaa. Esimerkiksi laivojen voimanlähteeksi näin tehottomasta koneesta ei olisi ollut ainakaan suotuisten tuulien kauppareiteillä. 1800-luvun alussa höyrykoneen hyötysuhdetta kohotettiin moninkertaisesti Wattin höyrykoneeseen nähden mm. höyryn paineistuksella ja lämpöeristyksillä, jolloin se alkoi syrjäyttää yhä enemmän purjetta laivan voimanlähteenä. Höyrylaivat syrjäyttivät purjelaivoja ainakin osin tehokkaamman höyrykoneen ansiosta, joten höyrykoneen tehostuminen johti energiansäästön sijaan kivihiilen lisääntyvään käyttöön. Junissa kivihiilikäyttöisen höyrykoneen leviäminen sen tehostumisen myötä oli laivojakin selkeämpi ilmiö. Rebound-efekti oli junissa todella suuri 1800-luvulla. Kivihiili liittyy myös metallurgian kehittymiseen, minkä ansiosta pystyttiin rakentamaan mm. kestävämpiä rautateitä, jolloin raudan ja teräksen kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti. Ensimmäinen laajempi junarata rakennettiin kuljettamaan – yllättäen – kivihiiltä Englannin Newcastlestä rannikolle.
Jotkut rebound-ilmiön modernit tutkijat, kuten paljon alan tutkimuksissa siteerattu Harry Saunders, ovat William Jevonsin tapaan sitä mieltä, että energiankäytön tehostaminen johtaa tyypillisesti energiansäästön sijaan suurentuneeseen energiankulutukseen. Rebound-ilmiötä on äärimmäisen hankalaa tutkia varsinkin epäsuorien vaikutusten osalta, mikä selittää sen, että sen suuruudesta on monia näkemyksiä. Steven Sorrell, toinen tunnettu rebound-efektin tutkija, esittää tuoreessa katsausartikkelissaan useita syitä sille, miksi useimmat suhteellisen tuoreetkin rebound-vaikutuksen mittaukset ovat pielessä ja aliarvioivat sitä. Hänen mukaansa huolella tehdyt tutkimukset tuottavat suuret suorat rebound-vaikutukset (luokkaa 60 % tai enemmän), kun monet metodologialtaan puutteelliset tutkimukset ovat tuottaneet vain 10 – 20 % luokkaa olevia tuloksia. Sorrellin mukaan tuottavuuden kasvu muissa tuotannontekijöissä voimistaa tätä vaikutusta ja tämän päälle tulevat vielä mahdollisesti muut epäsuorat vaikutukset, jolloin tullaan helposti lähelle 100 %:n tai jopa yli olevaan kokonaisvaikutukseen rebound-efektissä. Myös Breakthrough Institute on päätynyt tuoreessa katsauksessaan siihen, että Rebound-ilmiön suuruus voi olla yli 100 % monissa tapauksissa.
Alla oleva kuvan avulla voidaan hahmottaa rebound-efektin mahdollista vaikutusta talouskasvuun.
Kuva 7. Energiatehokkuuden kasvu voi johtaa talouskasvuun ja energiankulutuksen kasvuun. Muokattu tästä lähteestä.
Talouskasvua voidaan lähestyä pitkällä aikavälillä tuotantofunktiomallin (joka esiteltiin kirjoituksen ensimmäisessä osassa) ohella myös työn tuottavuutta tarkastelemalla. Pääomalla ja työvoimalla on aleneva rajatuotto eli ajan myötä pääoman lisäys tuottaa yhä vähemmän talouskasvua. Työn määräkään ei voi varsinkaan asukasta kohti nousta rajatta, joten ainoaksi talouskasvun lähteeksi pitkällä aikavälillä jää tuottavuuden kasvu. Talouskasvun voidaan siten ajatella olevan työn tuottavuuden kasvun seurausta.
Talouskasvun kolmas lähestymistapa – ulkoinen energia ja työn tuottavuus
Työn tuottavuutta voidaan kasvattaa monella tavalla. Jo taloustieteen isänä pidetty Adam Smith totesi 1700-luvulla, että työn tuottavuus vaatii työnjaon erikoistumista, mikä puolestaan vaatii markkinoiden kasvamista/laajentumista. Tämä on hyvin kauaskantoinen havainto, joka tarkoittaa, että mikäli markkinat eivät kasva, niin työnjaon erikoistumisesta ei seuraa hyötyä loputtomiin. Adam Smithin aikaan energia ei ollut säilymislakeineen ja termodynaamisine ominaisuuksineen kovinkaan selkeä käsite ja Adam Smith näki höyrykoneen tuottavuutta kohottavan vaikutuksen seuraavan sen organisatorisista vaikutuksista. Teollisen vallankumouksen myötä fyysistä työtä alettiin korvata fossiilisista polttoaineista saadulla energialla viimeistään 1800-luvun alussa. Tämä on helppo ymmärtää esimerkiksi ajattelemalla kahta timpuria, jotka ovat yhtä taitavia ja ahkeria, mutta toisella on sähkötoiminen naulapyssy perinteisen vasaran sijaan. Jos kumpainenkin rakentaa identtisen puutalon, niin kumpiko suoriutuu rakentamisesta nopeammin?
Työtä on biofysikaalisen taloustieteen mukaan korvattu paljon ulkoisella energialla, jonka tehostunut käyttö ja hyödyntämisen teknologinen kehitys on johtanut siihen, että sen hinta suhteessa työvoiman hintaan on laskenut. Esimerkiksi moottorikokoonpanotehtaalla on sähkökäyttöisiä nostureita ja paineilmakäyttöisiä ruuvinvääntimiä, koska sähkö ja paineilman käyttö johtavat pienempiin yksikkökustannuksiin kuin saman työn tekeminen lihasvoimalla vinssejä ja lenkkiavaimia käyttäen.
Tätä taustaa vasten ei tunnu yllättävältä, että työn tuottavuus (jota mitataan työsuoritteen arvona työtuntia kohti) on noussut liki samaa tahtia kuin ulkoisen energian käyttö valmistavassa teollisuudessa (kuva alla). Tässä kohdassa on syytä todeta, että emme tiedä syy-seuraussuhteita, että onko työn tuottavuuden kasvu todella seurausta kasvaneesta ulkoisen energian käytöstä. Mikäli kyse ei ole pelkästä korrelaatiosta, vaan että työn tuottavuus todella on kasvanut kun lihastyötä on korvattu ulkoisella energialla, niin tämä saattaa olla yksi selitys sille, että miksi teollisuudessa työn tuottavuus on kasvanut nopeasti, mutta monilla palvelualoilla ei. On huomattava, että työn tuottavuus voi nousta ulkoisen energian avulla käytännössä vain pääomaa uusimalla. Timpurin naulapyssy ei nosta tuottavuutta sen jälkeen kun sitä on opittu käyttämään. Tehokkaampi naulapyssy toki voi nostaa tuottavuutta edelleen, mutta se vaatii investoinnin.
Kuva 8. Työn tuottavuus ja ulkoisen energian käyttö ovat korreloineet vahvasti Yhdysvaltain valmistavassa teollisuudessa 1900-luvulla. Lähde: Hall & Klintgaard, 2012. Data on otettu skannatusta kuvasta numeeriseen muotoon.
Koska energian käyttöä ei välttämättä pystytä kasvattamaan rajatta ilmastonmuutoksen hillinnän ja fossiilisten polttoaineen ehtymisen vuoksi, niin ratkaiseva kysymys on, että voidaanko energian osuus talouskasvussa korvata muilla tekijöillä? Uusklassinen taloustiede olettaa, että tuotannontekijät ovat täydellisesti korvattavissa toisella. Rajatta jotakin tuotannontekijää lisättäessä voidaan sen mukaan luopua toisesta. Tätä oletusta biofysikaalinen taloustiede ei hyväksy. Esimerkiksi autonrenkaita ei voi tehdä enempää lisäämällä työntekijöitä, mikäli öljystä on pulaa. Pääomainvestoinnit voivat auttaa esimerkiksi vähemmän raaka-ainetta hukkaavan laitekannan muodossa, mutta lyhyellä aikavälillä energia on usein korvaamatonta.
Niukan tuotannontekijän korvaaminen toisella
Kansainvälisen valuuttarahaston mallinnusosaston tutkijat, jotka mallintavat öljyn hinnan tulevaa kehitystä ja saatavuutta, sekä öljyn kulutuksen/hinnan ja talouskasvun yhteyttä, ovat hiljan alkaneet lähestyä biofysikaalisen taloustieteen käsitystä energiasta ja samalla hylänneet useita uusklassisen taloustieteen oletuksia (ks. esim. Kumhof & Muir, 2012; Benes et al., 2012). IMF:n mallintajien kriittinen suhtautuminen on sikäli mielenkiintoista, että heillä jos jollakin taholla on resursseja kehittää uusklassisen taloustieteen malleja realistisemmiksi. Esimerkiksi öljylle on IMF:n talouskasvumallinnuksissa asetettu ns. entropiarajoite, eli että öljyä ei pystytä korvaamaan kuin pieneltä osin muilla tuotannontekijöillä (kuva alla). Vain entropiarajoitteen yläpuolinen tuotantoavaruus (kuva alla) on siten fysikaalisesti mahdollinen. Kyse ei siis ole öljyn hankalasta korvattavuudesta vaan fysikaalisesta mahdottomuudesta. Tämän voi tulkita esimerkiksi niin, että autonrenkaita ei voi valmistaa pienemmällä määrällä öljyä kuin valmiissa renkaassa on öljystä peräisin olevaa materiaalia, vaikka öljyä korvaisi esimerkiksi työllä kuinka paljon. Fysiikan lakeja ei voida rikkoa. Vallitseva taloustiede ei tunne rajoitusta, että jos raaka-ainetta tulee X moolia tehtaalle per lopputuoteyksikkö, niin tätä ainetta ei voi olla yli X moolia lopputuotteessa per yksikkö.
Kuva 9. Tuotannontekijöiden täydellinen korvattavuus toisillaan rikkoo fysiikan lakeja. Lähde: IMF:n julkaisu vuodelta 2012. Kumhof & Muir, 2012. Oil and the World Economy: Some Possible Futures.
Noiden em. IMF:n julkaisujen päivityksissä (täällä ja täällä) on niiden vuoden 2012 versioita selvemmin jätetty varauksia uusklassisen taloustieteen käsityksiin energian merkityksestä taloudelle. Esimerkkejä uusklassisen taloustieteen oletuksista, joihin IMF:n mallinnusosaston tutkijat suhtautuvat erityisen kriittisesti:
- öljyä on helppo korvata uusiutuvalla energialla tai kivihiilellä
- teknologian taso, joka yhteiskunnalla on käytettävissään, on riippumaton fossiilisista polttoaineista
- energian pieni kustannusosuus kansantaloudessa tarkoittaa pientä roolia talouskasvussa (tätä käytiin kirjoituksen ensimmäisessä osassa tarkemmin läpi)
- öljyn helppo korvattavuus työllä tai pääomalla
- öljyntuotantoa ei rajoita geologia vaan ainoastaan kysyntä
Kuten tarkkaavainen lukija kenties huomaa, niin nuo ovat aika pitkälti samoja oletuksia, joita biofysikaalinen taloustiede ei hyväksy. Niukka öljyntarjonta voi olla ns. negatiivinen teknologiashokki, jonka vaikutus ulottuu paljon laajemmalle kuin öljynjalostussektorille. Kumhof ja muut toteavat, että energiasiirtymät ovat aiemmin kestäneet useita vuosikymmeniä ja tapahtuneet aikoina, jolloin on ollut tunnistettavissa uusi energiaresurssi, joka voidaan kehittää tarvittavaan laajuuteen. Uusiutuva energia ei toistaiseksi täytä näitä kriteerejä Kumhofin ja muiden mielestä. He tutkivat mallissaan sitä, että jos öljyn korvattavuus muilla tuotannontekijöillä on alhainen ja öljyntuotantoon tulee suuri ja pysyvä ”tarjontashokki”, niin vaikutukset talouteen ovat suuret. IMF:n julkaisujen mukaan geologisia rajoitteita sisältävä öljynkysynnän mallinnus kykenee ennustamaan öljyntuotannon viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon paremmin kuin uusklassisen taloustieteen mallit, jotka eivät tunne geologisia rajoitteita (julkaisu löytyy täältä).
Toistaiseksi IMF:n stokastiset yleisen tasapainon mallit maailmantaloudesta eivät taivu siihen, että he voisivat pudottaa niitä uusklassisen taloustieteen oletuksia mallista pois, joihin he suhtautuvat erityisen kriittisesti. He kuitenkin herkkyystarkastelevat mallinnustuloksiaan tarkemmin biofysikaalisen taloustieteen epärealistisina pitämiä vallitsevan taloustieteen oletuksia vastaan ja pyrkivät ”korkealla prioriteetilla” kehittämään mallejaan niin, että niissä voidaan paremmin kokeilla biofysikaalisen taloustieteen käsityksiä energiasta.
Näyttää siltä, että öljyn korvaaminen tulee olemaan hankalaa varsinkin liikenteessä. Siitä vihjaa sekin, että BP:n ja Exxon Mobilin energiaskenaarioissa esimerkiksi biopolttoaineiden osuudeksi oletetaan liikenteessä vain 2-6 % maailmanlaajuisesti vuoteen 2035 mennessä. Auton moottoreita voidaan jälkiasentaa käymään maakaasulla ja laivat voivat käydä nestemäisellä maakaasulla, joten vaihtoehtoja öljylle on. Taloustiede pitää usein eri energiamuotoja ja -lähteitä korvikkeina eli substituutteina. Tämä oletus saattaa olla katteeton varsinkin silloin, kun peritty infrastruktuuri on rakennettu halvan energian aikaan ja toisaalta silloin, kun korvikkeen yhteiskunnalle tuottama nettoenergia on pienempi kuin öljyn. Nettoenergialla tarkoitetaan yhteiskunnan käyttöön päätyvää energiaa eli tuotettua energiaa, josta on vähennetty energian tuottamiseen kulunut energia. Fossiilisten nergialähteiden ehtyessä niiden nettoenergia pienenee (ellei teknologinen kehitys kompensoi tätä) vaikka bruttomääräisesti tuotettaisiin sama määrä energiaa, koska yhä suurempi osuus energiantuotannosta pitää ohjata energian tuottamiseksi tulevaisuudessa. Tämä hankaloittaa siirtymistä uusiin vaihtoehtoihin, sillä öljyn kenties jo laskussa olevasta nettoenergiasta saattaa tulla kamppailua kehittyvien maiden kasvavan kulutuksen ja kestävämpään energiajärjestelmään siirtymisen välillä.
Toinen hidaste voi olla se, että mikäli työn tuottavuus on ollut paljolti lihastyön korvaamista halvalla ulkoisella energialla, niin kalliin energian aikana reaalipalkat eivät välttämättä nouse vastaamaan kohonneita energiakustannuksia. Gail Tverberg on tehnyt havainnon, että Yhdysvalloissa yksityisen sektorin palkat ovat nousseet viimeisen 80 vuoden aikana silloin (ja vain silloin) kun öljyn reaalihinta on ollut alle 40 dollaria tynnyriltä (ks. kuva 3 täällä). Nykyinen kaksin-kolminkertainen hinta tähän nähden saattaa olla liian korkea, että reaalipalkat nousisivat ainakaan Yhdysvalloissa. Toki tämäkin korrelaatio voi olla sattumaa ja/tai johtua jostain kolmannesta tekijästä. Kehittyvät maat, kuten Kiina, sietävät paremmin korkeata öljynhintaa, sillä ne eivät ehtineet rakentaa paljon energiaa haaskaavaa infrastruktuuria halvan energian aikana, Lisäksi näissä maissa reaalipalkat ja sen myötä maksukyky nousevat ja öljy hakeutuu tuottavampiin hankkeisiin kuin länsimaissa. Ainakin toistaiseksi. Länsimaissa öljynkulutus on ollut laskussa jo vuodesta 2004 alkaen, jolloin öljy alkoi kallistua nopeasti, kun kehittyvien maiden öljynkäyttö on kasvanut.
Kolmas haaste on se, että nykyinen taloustiede ei välttämättä tunnista mahdollista öljyn kallistumisen aiheuttamaa rajoitetta talouskasvulle vaan syitä haetaan muualta. Varsinkin jos a) reaalipalkat eivät nouse ja velan saanti vaikeutuu ja b) öljyn tuotantokustannukset nousevat niin korkeiksi, että markkinat löytävät tasapainon hyvin alhaisella öljyntuotannon määrällä, voi deflaatiokierre (alentuvat palkat ja alentuva öljynhinta sekä luottokannan supistuminen) käynnistyä.
Talouskasvu tulevaisuudessa biofysikaalisen taloustieteen mukaan
Charles Hallin ja kollegoiden mukaan talouskasvu on pitkälti perustunut halvan öljyn aikana (noin 1860-1970) siihen, että BKT:n kasvaessa on löydetty koko ajan uusia, korkean nettoenergian ja alhaisten tuotantokustannusten öljyesiintymiä. Kasvava öljynkulutus on ruokkinut BKT:n kasvua ja BKT:n kasvu öljynkulutusta.
Nyt ollaan Charles Hallin ja kumppaneiden mukaan öljyntuotannon huipulla, jolloin korkean nettoenergian ja alhaisten tuotantokustannusten öljy on käytetty ja jäljellä on enää alhaisen nettoenergian ja korkeiden tuotantokustannusten öljyä. Tällöin talouskasvu aika ajoin tyrehtyy, kun öljyn hinta nousee, jolloin öljynkysyntä laskee ja hintakin laskee, kun korkeimpien tuotantokustannusten öljyä poistuu markkinoilta. Kun hinta on laskenut, niin kysyntä palaa ja talouskasvu käynnistyy, kunnes se törmää jälleen siihen, että markkinoiden kysyntää pitää tyydyttää kalliilla öljyllä. Tätä mallia havainnollistaa alla oleva kuva (se on rajusti yksinkertaistettu ja sen tarkoituskaan ei ole tavoittaa kaikkia talouskasvun piirteitä).
Kuva 10. Charles Hallin ja Kent Klintgaardin (yksinkertaistettu) näkemys talouskasvusta tällä hetkellä.
Hall ja kumppanit ovat kehittäneet ns. juustohöylämallin kuvaamaan alentuvan nettoenergian vaikutusta elintasoon (kuva 11). Nettoenergia tarkoittaa tuotettua energian määrää, josta on vähennetty kyseisen energian tuottamiseen kulunut energia. Kun nettoenergia (EROEI) pienenee siirryttäessä koko ajan huonolaatuisempiin esiintymiin (joita joudutaan poraamaan syvemmältä ja hankalammista paikoista jne.), niin yhä suurempi osa energiankulutuksesta pitää ohjata energiantuotantoon (musta nuoli kuvassa) jolloin se on poissa muusta käytöstä. Lisäksi suurempi osa kulutuksesta suuntautuu investointeihin ja varsinkin ei-välttämätön kulutus pienenee (punainen nuoli oikealle kuvassa). Investoinneista suurempi osa kuluu energiainvestointeihin ja on pois muista investoinneista (tummansininen nuoli kuvan yläosassa). Öljyn alenevan EROEI:n näkee mm. siitä, että investoinnit öljyntuotantoon kasvavat huomattavasti nopeammin kuin öljyntuotanto (kuva 8 täällä).
Kuva 11. Vasemmalla vuoden 1970 ja oikealla vuoden 2030 arvio Yhdysvaltain taloudesta. Kuvan musta nuoli kuvaa energian osuutta taloudesta, joka on musta laatikko keskellä. Vihreä laatikko edustaa bruttokansantuotetta, joka jakautuu investointeihin (liila) ja kulutukseen (oranssi). Kulutus jakaantuu edelleen välttämättömään (alas oikealle kääntyvä nuoli) ja luksustuotteisiin (punainen nuoli oikealle). Investoinnit jakautuvat energiaan (ylin palautuva, sininen nuoli), infrastruktuuriin (keskimmäinen palautuvista nuolista) ja luksukseen (punainen ja alin palautuva nuoli). Kuvat Charles Hallin ja Kent Klintgaardin kirjasta.
Aineeton talouskasvu
Sixten Korkman toteaa kirjassaan Talous ja utopia, että talouskasvun on muututtava aiempaa aineettomaksi. Korkman ei pohdi sen edellytyksiä eikä realistisuutta heijastellen luultavasti sitä, että uusklassisen taloustieteen piirissä energiankulutuksen kasvulla ei juurikaan ole tekemistä talouskasvun kanssa.
Aineettoman talouden ja talouskasvun osuus voi digitalisaation tms. myötä tulla merkittäväksi. Jeremy Rifkin esimerkiksi on hahmotellut yhteiskunnan muuttuvan teknologian rajun kehittymisen myötä niin, että seuraavan 50 vuoden aikana valmistamisen muuttuvat kustannukset ovat lähellä nollaa tai nolla. Tämä tarkoittaisi, että juuri minkään valmistamisen ei maksaisi juuri mitään ja että kapitalismi ei olisi enää mielekästä vaan tavallaan tuhoaisi itsensä. Rifkinin mielenkiintoista visiota on kritisoitu ns. tekno-utopiana. Rifkinin vision toteutuminen tarkoittaisi, että tuottavuuskehityksen pitäisi kohota viisinkertaiseksi vuoteen 2050 mennessä siihen nähden, mitä se oli 1900-luvun aikana. Tuottavuuskehityksen on myös arvioitu merkittävästi hidastuvan tulevaisuudessa, osaltaan juuri fossiilisen energian kallistuessa, mutta myös muista syistä. Kun Rifkinin visio vaatii tuottavuuskasvun 10 % vuodessa, niin mm. Robert Gordon ennustaa 0,2 %:n tuottavuuskehitystä Yhdysvalloissa. Tuottavuusarvioissa on siis 20-kertainen ero ja molemmat näistä skenaarioista eivät voi toteutua.
Kysymysmerkkejä Rifkinin visiossa on muitakin. Rifkinin mukaan 80 % sähköstä tuotetaan hajautetusti vuoteen 2050 mennessä. Tämä tarkoittaisi kaikkein nopeinta energiasiirtymää tähän mennessä. Mark Twainin suuhun laitettuna kulkee sitaatti, jonka mukaan historia ei toista itseään, mutta sillä on usein rytmi. Kolmas heikkous Rifkinin visiossa on se, että suurpääoma on tähän mennessä ollut luova keksimään niukkuutta liikevoiton kasvattamiseksi silloinkin kun niukkuutta ei luonnostaan ole olemassa (ks. esim. Timothy Mitchellin kirja Carbon democracy). Onko perusteltua uskoa, että suurpääoma ei pystyisi siihen tällä kertaa, mikäli tuottavuus kehittyy ennennäkemättömällä nopeudella? Rifkinin visiota saattaa hyvinkin tukea se, että se olisi paremmin linjassa mahdollisen lähitalouden kanssa, sillä mikäli fossiiliset polttoaineet kallistuvat ja ehtyvät eikä niille kehitetä vaihtoehtoja, niin halpaan rahtiin perustuva globalisaatiokehitys saattaa hyvinkin kääntyä lähitalousbuumiksi. Tätä voi edesauttaa se, että palkkaero globaalin pohjoisen ja etelän välillä pienenee. Monia yrityksiä on jo palannut kehittyvistä maista osin korkeisiin rahtikustannuksiin ja nouseviin palkkakuluihin vedoten. Rifkinin ansioiksi voi laskea ainakin sen, että hän on julkaissut perustellun vision siitä, kuinka fossiilipolttoaineista tullaan pääsemään eroon.
Lopuksi
Keskustelu tulevaisuuden talouskasvun haasteista soisi kiihtyvän, sillä talouskasvua tavoitellaan maailmalla lähes riippumatta poliittisesta ja uskonnollisesta suunnasta eli tavoitteena se on yleisesti hyväksytty asia. Leikillisesti voisi todeta, että uunnitelmatalous ja markkinatalous ovat aatteina yhtä mieltä talouskasvusta, mutta vain keinoista on erimielisyyttä. Toisaalta ilmastonmuutoksen torjunta ja talouskasvu ovat nykyisin jyrkässä ristiriidassa, missä on fossiilisten polttoaineiden ehtymisen ja kallistumisen ohella toinen syy keskustella laajasti talouskasvun hyväksyttävyydestä ja sen mahdollisuudesta suuntautua kestävästi. Talouskasvun ja hiilidioksidipäästöjen kytky on ollut selvä vielä tällä vuosituhannella. 10 %:n talouskasvu on ollut yhteydessä 6,3 %:n hiilidioksidipäästöjen kasvuun (täällä tarkemmin tästä).
Energiankäytön historia on ollut yhä uusien ja parempien energiankantajien käyttöönottoa. Samalla yhdestäkään vanhasta energiankantajasta ei ole luovuttu. Esimerkiksi kivihiili ei korvannut energialähteenä biomassaa eikä öljy kivihiiltä vaan niiden käyttö on kasvanut rinta rinnan. Uusiutuva energia on kasvanut määrällisesti viime vuosina, mutta sen osuus primäärienergiasta ei juurikaan ole noussut. Tätä taustaa vasten energiajärjestelmän muuttaminen kestäväksi ei näytä helpolta.
Edes kaksi öljykriisiä ja viimeisen vuosikymmenen kallis energianhinta ei ole ”kannustanut” kytkemään taloutta irti energiankulutuksesta, ja kytkös on ollut hämmästyttävän vakaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka joidenkin kehittyneiden maiden energiankulutus ei ole kasvanut talouden kasvaessa, niin se säästynyt energiankulutus on todennäköisesti siirtynyt kehittyviin maihin globalisaation myötä. Kiina ei käyttäisi 50 % maailman kivihiilestä ellei se olisi maailman ”hikipaja”.
Mielenkiintoista on se, että vaikka tuo energian kysynnän tulojousto on ollut 0,7 liki 40 vuotta, niin esimerkiksi ExxonMobil ja BP olettavat, että se on 0,35 vuodesta 2010 vuoteen 2035/2040, johon mennessä talous heidän arvionsa mukaan kaksinkertaistuu nykyisestä. Eli heidän mukaansa tuo riippuvuus ”puolittuu” ja sekä BP että Exxon ennustavat merkittävää energiankäytön tehostumista, jollaiseen öljykriisit ja viime vuosikymmenen ennätysenergian hinnat eivät kannustaneet. Lisäksi heidän arvioiden mukaan öljyntuotanto kasvaa vielä 23 – 30 % vuoteen 2035 mennessä, mitä on erittäin vaikea uskoa.
Joidenkin mukaan finanssikriisi 2008 oli jo kalliin energian ”esinäytöstä” (ks. esim. Hall & Klintgaard, 2012), mutta tuon todistaminen on tietysti vaikeata ellei mahdotonta. Voihan olla, että keksimme jotain tulevaisuudessa mitä nyt ei osata edes visioida ja/tai talouskasvu suuntautuu enemmän ICT:n ja immateriaalioikeuksien yms. suuntaan.
Kümmelin, Ayresin ja Warrin sekä Kanderin ja kumppaneiden mallinnustulokset tarkoittavat, mikäli niihin voi uskoa, että energian kustannusosuus on noin kymmenys sen yhteiskunnallisesta arvosta, sillä energian kontribuutio talouskasvuun on ollut kymmenkertainen sen kustannusosuuteen nähden. Resurssien optimaalinen kohdentaminen taloudessa edellyttää hintasignaalin toimimista. Se ei välttämättä toimi kunnolla, mikäli hinta on kymmenys arvosta. Neuvostoliitto romahti luultavasti pitkälti siksi, että siellä hinnat eivät muodostuneet markkinoilla ja resurssit allokoituivat erittäin tehottomasti. Kesän 1989 viljasadot mätänivät pelloille Neuvostoliitossa, kun maanviljelijät eivät saaneet polttoaineita. Samaan aikaan öljyä käytettiin kuitenkin muualla taloudessa erittäin tehottomasti, kuten myytiin neljäsosalla maailmanmarkkinahinnasta satelliittivaltioille, joille ei muodostunut kannustetta käyttää öljyä tehokkaasti sen halvasta hinnasta johtuen. Pari vuotta myöhemmin Neuvostoliitto romahti lopullisen ”iskun” ollessa liian halpa öljy, jonka myynnistä Neuvostoliitto ei enää saanut tarpeeksi ”kovaa” valuuttaa (Jegor Gaidar, 2007).
Hinta on loistosignaali ohjaamaan resursseja järkevästi taloudessa, mutta uskoakseni se ei toimi markkinataloudessakaan kunnolla öljyn suhteen johtuen sen liian alhaisesta hinnasta sen arvoon nähden. Yhtäkkiä öljyn hintaa ei tietenkään voisi kymmenkertaistaa, mutta jos se olisi ollut alunalkujaan kymmenkertainen, niin meillä ei luultavasti olisi energiankäytöltään näin tehotonta infraa ja maailmantaloutta. Jälkiviisaana voimme todeta, että verotuksen olisi pitänyt jo klassisen taloustieteen aikaan perustua energian ja muiden luonnon resurssien käyttöön eikä työhön ja pääomaan. Jos oletamme, kuten aika perusteltua on, että öljystä yhteiskunnan käyttöön tuleva nettoenergia ei enää kauan kasva (on luultavasti jo laskussa), niin yhteiskunnallinen muutostarve voi olla suuri. Peritty, tehoton infra aiheuttaa aikamoisen hitausmonentin muutokseen, mutta ehkä silti sopeudumme ajoissa. Suuri kysymysmerkki on se, että miten nopeasti fossiilisesta energiasta päästään eroon ilman, että talouskasvu kärsii merkittävästi.
Uusklassisen taloustieteen näkemys energiasta tiivistyy viikon takaiseen talous-nobelisti Paul Krugmanin kirjoitukseen, jossa hän toteaa, että
Energy is just an input like other inputs.
Kuukausi sitten Paul Krugman totesi, että ilmastonmuutoksen hillintä ei juurikaan alenna talouskasvua ja voi itse asiassa kiihdyttää sitä.
…strong measures to limit carbon emissions would have hardly any negative effect on economic growth, and might actually lead to faster growth. This may sound too good to be true, but it isn’t.
Mikäli Krugman on oikeassa, niin oikeastaan koko tämä kirjoitus on turha. Richard Heinbergin vastine Krugmanille löytyy täältä. Sopii toivoa, että debatti ratkeaa Krugmanin eduksi, sillä silloin voidaan saada sekä ilmastonmuutoksen hillitseminen että talouskasvu ja vieläpä suhteellisen helposti. Mutta mitäpä jos Krugman ja hänen edustamansa uusklassinen taloustiede on väärässä?
Aalto yliopiston kauppakorkeakoulun opiskelijoiden parissa on syntynyt viimeisimmän finanssikriisin myötä eräänlainen vastarintaliike, joka on todennut talouden suljetusta kiertokulkumallista, että
Kiertokulkumallissa talous käsitetään suljetuksi vaihtojärjestelmäksi, jonka osapuolia ovat tuotantotekijöitä tarjoavat ja hyödykkeitä ostavat kotitaloudet ja tuotannontekijöiden avulla hyödykkeitä valmistavat ja myyvät yritykset. Kyseessä on järjestelmä, joka ruokkii itseään omilla tuotoksillaan, eli toisin sanoen ikiliikkuja. Tämä on tietenkin täydellistä potaskaa. Todellisuudessa talous on kuin mikä tahansa elollinen olio tai kone, joka käyttää hyväkseen ympäristönsä vähäistä entropiaa (esim. puuta tai muita luonnonvaroja) ja palauttaa ympäristöön takaisin huonontunutta ainetta ja energiaa eli suurempaa entropiaa (esim. hiilidioksidia tai jätteitä).
Usein suureen tieteen paradigmamuutokseen vaaditaan uusi sukupolvi tieteentekijöitä. Sellainen on kenties kasvamassa Aalto yliopistossakin, sillä samainen vastarintaliike toteaa vielä, että
Taloustiede on myös ainoa itsensä täsmälliseksi mieltävistä tieteenaloista, joka ei huomio termodynamiikan lainalaisuuksia (kts. esim. Daly & Farley, Ecological Economics). Taloustieteen juuret ovat edelleen tukevasti kiinni newtonilaisessa mekaniikassa, jossa jokaista tapahtumaa seuraa samansuuruinen vastareaktio eikä palautumattomia virtoja ole.
Hiilidioksidipäästöjen vähentämiseltä energiankäytön tehostamisella putoaa pohja pois, mikäli rebound-vaikutus on yli 100 %. Mikäli se on ”vain” 60 %, kuten se monessa tapauksessa suorilta vaikutuksiltaan vaikuttaa olevan, niin energiatehokkuuden parantaminen ei ole edes puoliksi niin hyvä keino kuin mitä se yksinkertaisimmillaan näyttäisi, joten energiatehokkuuden talouskasvuvaikutuksista tarvitaan paljon lisää tietoa. Kattava hiilivero tai kansainvälinen hiilidioksidin päästökauppa hillitsisi energiatehokkuustoimien rebound-vaikutuksia.
Lähteet
- Charles Hall ja Kent Klintgaard.Energy and the Wealth of Nations.
- Reiner Kümmel. The Second Law of Economics: Energy, Entropy, and the Origins of Wealth
- Robert Ayres ja Benjamin Warr.The Economic Growth Engine: How Energy and Work Drive Material Prosperity
- Astrid Kander ja muut.Power to the People, Energy in Europe over the Last Five Centuries
- BP:n Energy Outlook 2035.
- ExxonMobil Energy Outlook 2040.
Ilmastotieto 