Viileä kesä oli myös vaisu rae- ja ukkoskesä

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Varsinainen jääraekausi käynnistyi tänä vuonna selvästi keskimääräistä myöhemmin ja rakeita satoi tavanomaista harvemmin. Lumirakeita satoi tiheään maalis-toukokuussa ja ne olivat paikoin harvinaisen suurikokoisia. Maasalamoita havaittiin ennätysvähän, noin 30 000 kappaletta.

Kuva: Arja Honkanen.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan tänä kesänä oli 33 raepäivää. Tämä on alhaisin havaittu raepäivien lukumäärä 2010-luvulla, sillä viime vuosina raepäiviä on havaittu noin 50 vuodessa. Raepäivien vähäisestä lukumäärästä huolimatta raetapauksia havaittiin kesäkuun alun ja lokakuun 4. päivän välisenä aikana 415 kappaletta. Rakeita satoi erityisesti maan etelä- ja keskiosassa.

”Kesä oli varsin vaihteleva: milloin oli viileää ja epävakaista, milloin taas kuivempaa. Lähes helteetön ja harvinaisen vähän ukkostanut kesä ei suosinut voimakkaita raekuuroja”, Ilmatieteen laitoksen meteorologi Jari Tuovinen sanoo.

”Ilmatieteen laitoksen heinäkuussa lanseeraaman kansalaishavainnot-sääsovelluksen sekä sosiaalisen median aktiivisuuden ansiosta saimme näinkin paljon havaintoja näin epäsuotuisana raekesänä”, Tuovinen jatkaa.

Vastaavanlainen vaisu raekesä koettiin viimeksi vuonna 2015. Kesällä 2016 raetapauksia kertyi 433 kappaletta 54 eri päivänä.

Maalis-huhtikuussa poikkeuksellisia lumirakeita

Raepäivien pieneen määrään löytyy kaksi selvempää syytä: kevään pitkittynyt lumiraeaktiivisuus, joka kesti aina toukokuun lopulle saakka, sekä suursäätila, jonka johdosta kesä oli viileähkö ja ukkosia esiintyi hyvin vähän.

Maalis-huhtikuussa havaittiin useampi voimakas lumiraekuuro, jossa lumirakeiden koko oli 15–30 millimetriä. Voimakkain tapaus osui huhtikuun 21. päivään, jolloin Uudenmaan halki kohti kaakkoa liikkui voimakas ukkoskuuropilvi. Suurimmat havaitut lumirakeet olivat halkaisijaltaan noin kolme senttimetriä. Pienempiä lumirakeita satoi viileän kevätsään ansiosta läpi toukokuun.

”Kevään voimakkaat lumiraekuurot olivat lattean raekauden erikoisuus”, Jari Tuovinen sanoo.

Lumiraetapauksia ei ole kirjattu mukaan raetilastoihin, koska ne poikkeavat monin tavoin jäärakeista eivätkä aiheuta vahinkoa.

Suurimmat rakeet kolmesenttisiä

Suuria eli halkaisijaltaan yli kahden senttimetrin kokoisia rakeita havaittiin kesäkuun alun ja elokuun lopun välillä kahdeksana eri päivänä, kun niitä vuotta aiemmin kirjattiin 15 päivänä. Suurimmat rakeet olivat kolmen senttimetrin kokoisia ja ne havaittiin Alavetelissä Pohjanmaalla 2. elokuuta. Havaintoja isoista rakeista kertyi koko kesältä 17 kappaletta.

Jäärakeita satoi kesäkuussa yhdeksänä päivänä. Kesäkuun vilkkaimmat raepäivät osuivat juhannusviikolle (21.6. ja 22.6). Myös heinäkuussa raepäiviä oli yhdeksän. Koko kesän vilkkain raepäivä oli 18.7. jolloin etenkin Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa rakeet olivat paikoin kaksisenttisiä. Elokuussa raepäiviä kertyi kymmenen ja syys-lokakuussa yhteensä viisi.

Tyypillisesti raekausi käynnistyy toukokuussa.

Maasalamoita havaittiin kesällä ennätysvähän

Ukkoskauden 2017 maasalamamäärä jäi lopulta hyvin lähelle tilastojen minimiä: touko-syyskuussa paikannettiin 30 300 maasalamaa. Minimiennätys, 29 700 salamaa, on vuodelta 2015. Eniten tänä vuonna ukkosti elokuussa, lähinnä Kiira-rajuilman seurauksena: 12. elokuuta Suomessa paikannettiin 6 300 maasalamaa.

Lisätietoja:

Meteorologi Jari Tuovinen, puh. 050 349 8996, jari.tuovinen@fmi.fi
Tutkija Terhi Laurila, puh. 050 464 8812, terhi.laurila@fmi.fi

http://ilmatieteenlaitos.fi/rakeet
http://ilmatieteenlaitos.fi/ukkonen-ja-salamat

Science-julkaisu: Satelliitilla uutta tietoa hiilidioksidin lähteistä ja nieluista

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

NASAn OCO-2 -satelliitti on mitannut aiempaa tarkemmin ja maailmanlaajuisesti hiilidioksidin lähteitä ja nieluja sekä muutoksia niissä. OCO-2 -satelliitin hiilidioksidihavaintoja voidaan hyödyntää myös ihmisperäisten hiilidioksidilähteiden kartoittamiseen maantieteellisesti.

Kuva: NASA.

Ensimmäiset NASAn OCO-2 (Orbiting Carbon Observatory-2) -satelliitin mittaukset ovat tuottaneet uutta ja entistä kattavampaa tietoa ilmakehän hiilidioksidin alueellisesta vaihtelusta. Tietoa on saatu esimerkiksi El Niño -sääilmiön aiheuttamista hiilidioksidipitoisuuksien muutoksista tropiikissa ja hiilidioksidin vuodenaikaisvaihtelusta, joka aiheutuu kasvillisuuden kasvukauden rytmittymisestä.

Tietoa hiilidioksidin alueellisista jakaumista

Satelliitilla saadut globaalit tiedot hiilidioksidin lähteistä, nieluista ja niissä tapahtuvista muutoksista tukevat ilmastotutkimusta ja siten auttavat ilmastonmuutoksen hillintää ja sopeutumista. Tutkimuksen kannalta OCO-2 -mittausten maantieteellinen kattavuus on tärkeää, jotta on voitu analysoida alueellisesti ihmisperäisiä lähteitä sekä havaita esimerkiksi Afrikassa ja Indonesiassa tapahtuvasta biomassan eli puiden, pensaiden ja ruohikon palamisesta aiheutuvia hiilidioksidipäästöjä.

Tutkimustulokset perustuvat OCO-2 -satelliitin merkittävästi aiempia mittalaitteita parempaan tarkkuuteen yhdistettynä hyvään maantieteelliseen kattavuuteen. OCO-2 -satelliitti tekee päivässä 100 000 hyvälaatuista mittausta pilvettömissä olosuhteissa hyödyntäen auringon valon sirontaa maan pinnasta. Tämä mittausmenetelmä tuo tietoa myös ilmakehän alimmista kerroksista, mitä voidaan hyödyntää hiilidioksidilähteiden ja nielujen tutkimuksessa.

OCO-2 havainnut alueellisesti ihmisen toiminnasta peräisin olevia hiilidioksidipäästöjä

Ihmisen toiminnasta johtuvien päästölähteiden kartoittaminen avaruudesta on haastavaa, koska hiilidioksidin elinikä ilmakehässä on pitkä ja sen pitoisuus vaihtelee vuoden sisällä ja sen pitoisuus nousee vuodesta toiseen. Ilmatieteen laitoksella kehitettiin suoraviivainen menetelmä, jolla voidaan määrittää päästölähteitä alueellisesti.

”Ilmatieteen laitoksella kehitetty menetelmä perustuu havaittuihin poikkeamiin hiilidioksidipitoisuuksissa mantereiden kokoluokassa, minkä jälkeen näitä poikkeamia voidaan yhdistää pidemmältä ajalta. Näin saatiin päästölähteet erottumaan luonnollisesta hiilidioksidin vaihtelusta”, Ilmatieteen laitoksen tutkija Janne Hakkarainen kertoo. Tämä pieni oivallus toi suurta lisäarvoa missioon, jonka kokonaisbudjetti on noin 250 miljoonaa dollaria.

Science Museum of Virginian tekemä Youtube-video selittää yksinkertaisesti periaatteen, johon Ilmatieteen laitoksella kehitetty menetelmä hiilidioksidilähteiden alueellisesta määrittämisestä perustuu.

El Niño -ilmiön vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen havaittiin

OCO-2 -satelliitti laukaistiin avaruuteen 2. heinäkuuta 2014 ja se on syyskuusta 2014 alkaen tuottanut havaintoja hiilidioksidista. Laukaisun ajankohta oli onnekas, sillä se mahdollisti vuoden 2015/2016 voimakkaan El Niñon vaikutuksen tutkimisen. El Niñon vaikutuksesta hiilidioksidin nousu vuonna 2015 olikin erityisen suuri, noin 3 ppm, kun hiilidioksidin kokonaismäärä ilmakehässä on noin 400 ppm ja kasvu viimeaikoina ollut n. 2 ppm vuodessa (yksi ppm vastaa yhtä miljoonasosaa). Tehdyn tutkimuksen mukaan tänä vuonna enemmän hiiltä vapautui Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja eteläisestä Itä-Aasiasta. Satelliittimittausten avulla voitiin suorittaa alueellinen jako mannerten välillä sen sijaan, että koko tropiikkia käsiteltäisiin yhtenä suurena alueena.

Arvostettu tiedelehti Science julkaisi tänään viiden artikkelin erikoisnumeron NASAn vuonna 2014 laukaisemasta OCO-2 (Orbiting Carbon Observatory-2) -satelliitista. Nämä artikkelit kertovat OCO-2 -mittalaitteen avulla hankituista ensimmäisistä tieteellisestä tuloksista. Artikkelissa The Orbiting Carbon Observatory-2 early science investigations of regional carbon dioxide fluxes oli mukana myös Ilmatieteen laitoksen tutkijoita. Tutkimustyötä on rahoittanut Suomen akatemia INQUIRE ja CARB-ARC projektien kautta.

Lisätietoja:

Ilmatieteen laitos

Tutkija Janne Hakkarainen, puh. 045 124 0257, janne.hakkarainen@fmi.fi

Tutkimusprofessori Johanna Tamminen, puh. 040 737 8733, johanna.tamminen@fmi.fi

Lisäksi kasvillisuuden ja maaperän hiilivaroihin liittyviin kysymyksiin vastaa tutkimusprofessori Jari Liski
puh. 029 539 6086, jari.liski@fmi.fi

NASA

OCO-2 deputy project scientist, Annmarie Eldering, NASA Jet Propulsion Laboratory, annmarie.eldering@jpl.nasa.gov

https://www.nasa.gov/mission_pages/oco2/index.html

NASA will hold a media teleconference at 2 p.m. EDT Thursday, Oct. 12: https://www.nasa.gov/nasalive

Kuvasarjassa näkyy maapallon hengitys eli miten maaliskuussa näkyy korkeita hiilidioksidipitoisuuksia, jotka kesällä laskevat vain noustakseen yhä korkeammalle seuraavana kevättalvena. (Reprinted with permission from Eldering et al., Science 358:5745 (2017)

Arktisen merijään laajuus oli tavanomainen

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Tämän vuoden syyskuussa jään keskimääräinen laajuus Pohjoisella jäämerellä oli 4,9 miljoonaa neliökilometriä, joka on kaikkien aikojen kahdeksanneksi pienin arvo. Kaikki alhaisimmat merijään laajuudet on mitattu viimeisten yhdentoista vuoden aikana.

Kuva: NSDC.

Jään pienin hetkellinen laajuus, 4,6 miljoonaa neliökilometriä, mitattiin syyskuun 14. päivä. Kaksikymmentä vuotta sitten tämä olisi ollut hyvin poikkeuksellista, mutta nykyilmastossa tämän vuoden merijään peittävyys on hyvin tavanomainen.

Pohjoisella jäämerellä merijäätä muodostuu syksyn ja talven aikana ja laajimmillaan jääpeite on maaliskuussa. Kevään ja kesän aikana jääpeite sulaa osittain, ja pienimmillään merijään peittävyys on syyskuussa. Merijään laajuuteen vaikuttavat myös tuulet ja merivirrat, jotka pakkaavat tai levittävät jääkenttää sekä kuljettavat jäälauttoja lämpimimmille merialueille.

Talvi 2017 oli Jäämerellä keskimääräistä lämpimämpi, joten sekä merijään paksuus että laajuus olivat keskimääräistä alhaisemmalla tasolla sulamiskauden alkaessa. Silloin arvioitiin, että kesän sulamiskauden jälkeen merijään laajuus olisi keskimääräistä pienempi, mutta kesän aikana tuuliolot suosivat jään pysyvyyttä keskisellä Jäämerellä ja siten hidastivat jään sulamista.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Pohjoisen jäämeren jäänpaksuus on ohentunut ja monivuotisen jään määrä ja laajuus on vähentynyt. Ennen vuotta 2000 merijään vuosittainen pienin laajuus vaihteli 6,2–7,9 miljoonan neliökilometrin välillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana jään laajuus on vaihdellut kuitenkin 5,4 – 3,6 miljoonan neliökilometrin välillä.

Vuoden 2012 syyskuussa mitattu 3,7 miljoonaa neliökilometriä on koko mittausjakson tähän mennessä mitattu pienin määrä. ”Vuosien välinen ero on normaalia ilmaston vaihtelevuutta, mutta samalla merijään laajuus on pienentynyt koko mittausjakson ajan. Muutosvauhti on yli 13 % vuosikymmenessä huolimatta että viimeisien vuosien aikana jään laajuus on ollut suurempi kuin vuonna 2012”, Ilmatieteen laitoksen yksikön päällikkö Jari Haapala toteaa ja muistuttaa, että merten jääpeite on yksi ilmastonmuutoksen tärkeimmistä indikaattoreista.

Pohjoisen jäämeren jääpeitettä on mitattu tarkasti vuodesta 1979 alkaen. Kattavimmat tiedot merijään muutoksista saadaan satelliittien mittauksista, joiden perusteella voidaan laskea kuinka merijään peittävä alue muuttuu ja miten se vaihtelee vuosien ja kuukausien välillä.

Lisätietoja:

Yksikön päällikkö Jari Haapala, puh. 040 757 3621 , jari.haapala@fmi.fi

https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/ilmio/-/artikkeli/4be2265d-15bd-43c4-828f-f1224960ef47/napamerien-jaapeite.html

Lumen varhainen sulaminen lisää hiilidioksidin sitoutumista metsiin

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Ilmatieteen laitoksen johtamassa tutkimuksessa yhdistettiin lumen sulamista koskevia satelliittitietoja ja hiilidioksimittauksia. Lumen sulamisen aikaistuminen lisää metsien hiilinielua.

Kuva: Eija Vallinheimo.

”Tuoreessa tutkimuksessa havaittiin, että pohjoisten havumetsien fotosynteesi on aikaistunut viimeisten noin neljäkymmenen vuoden aikana noin 8 päivällä keväisin”, sanoo Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Jouni Pulliainen. Samalla boreaalisten metsien perustuotannon arvioitiin kasvavan vuoden alkupuoliskolla 4 – 6 prosenttia kymmenessä vuodessa, mikä on huomattava lisäys globaalissa hiilinielussa, mikä rajoittaa osaltaan ilmaston lämpenemistä.

Ilmatieteen laitos tekee sekä hiilidioksidimittauksia että seuraa lumen peittoalan muutoksia satelliittien avulla pohjoisella pallonpuoliskolla. Tutkimuksessa yhdistettiin ainutlaatuisella tavalla metsäekosysteemeissä tehdyt hiilidioksidin vaihdon mittaukset, ilmastomallinnus sekä satelliittihavainnot. Näiden tietojen yhdessä tuottamat löydökset auttavat ymmärtämään hiilidioksidin sitoutumista pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsiin.

Metsien hiilenkierto on tärkeä osa ilmastosysteemiä. Ilmakehään tulevista hiilidioksidipäästöistä vähän alle puolet jää ilmakehään ja yli puolet päästöistä sitoutuu meriin ja metsiin. Pohjoisessa sijaitsevat boreaaliset metsät ovat tärkeitä globaalin hiilenkierron kannalta, sillä ne toimivat suurina hiilinieluina ja -varastoina.

Monissa maissa puuston hiilivarasto nykyisin kasvaa, koska puuston kasvussa hiiltä sitoutuu enemmän kuin sitä poistuu metsänhakkuissa, puiden kariketuotannossa, eli kun neulaset, lehdet, oksat ja juuret maatuvat, sekä puuston luontaisessa poistumassa.

Metsät ovat merkittäviä myös Suomen kasvihuonekaasujen taseessa. Suomessa metsiin sitoutuu joka vuosi enemmän hiiltä kuin niistä poistuu. Tämän vuoksi metsien hiilivarasto kasvaa eli metsät toimivat hiilinieluna.

Tutkimus on tehty yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Suomen Akatemian ilmakehäntutkimuksen huippuyksikön kanssa. Se on myös osa Suomen akatemian rahoittamaa arktisten alueiden ARKTIKO-tutkimusohjelmaa ja siinä on hyödynnetty monien ICOS-mittausasemien aineistoja. Hankkeeseen on osallistunut laaja joukko alan johtavia kansainvälisiä yhteistyökumppaneita.

Lisätietoja:

Ilmatieteen laitos, tutkimusprofessori Jouni Pulliainen, puh. 050 589 5821, Jouni.pulliainen@fmi.fi

Helsingin yliopisto, professori Timo Vesala, puh. 040 577 9008, timo.vesala@helsinki.fi

Registered journalists can directly access this article through this link: https://www.eurekalert.org/emb_releases/2017-10/potn-esa092717.php

Lumen sulanta vuonna 2000 perustuen satelliittihavaintoihin.

Lumen sulannasta määrätty arvio kevään heräämisestä eli kasvukauden alusta, menetelmässä hyödynnetyt hiilidioksidimittausasemat merkitty ympyröillä.

Vuosille 1979 – 2014 määrätty kevään heräämisen aikaistumisen. (päiviä per vuosikymmen)

Syyskuussa päivät olivat viileitä ja yöt lämpimiä

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Syyskuun keskilämpötila oli Lappia lukuun ottamatta lähellä tavanomaista. Maan itäosassa oli tavanomaista sateisempaa, Virolahdella satoi lähes 160 millimetriä.

Kuva: Eija Vallinheimo.

Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan syyskuun keskilämpötila oli suuressa osassa Lappia noin asteen tavanomaista korkeampi, muualla maassa keskilämpötila oli lähellä tavanomaista. Suomessa on ollut viimeksi tavanomaista kylmempi syyskuu yhdeksän vuotta sitten.

Runsaasta pilvisyydestä johtuen päivälämpötilat jäivät monin paikoin tyypillisten arvojen alapuolelle, mutta yölämpötilat olivat puolestaan tavanomaista korkeampia.

Kuukauden ylin lämpötila, 19,6 astetta, mitattiin Kaarinassa kuun 24. päivänä. Kuukauden alin lämpötila, -3,8 astetta, mitattiin Sallan Naruskassa 6. syyskuuta.

Idässä sateista, lännessä kuivempaa

Syyskuu oli maan itäosassa, Kainuussa sekä Koillismaalla tavanomaista sateisempi, kun taas maan länsiosassa sekä Lapissa syyskuu oli tavanomaista kuivempi. Kuukausi jakautui sateiden osalta kolmeen jaksoon: alussa ja lopussa oli korkeapaineen myötä pääosin poutaa, mutta kuukauden keskivaiheilla satoi paikoin runsaasti.

Maan kaakkoisosassa Virolahdella mitattiin suurin kuukauden sademäärä, 157,5 millimetriä, mikä on harvinaisen paljon eli näin paljon sataa noin kerran kymmenessä vuodessa. Kuivinta oli Enontekiön Näkkälässä, jossa satoi 17,6 millimetriä.

Runsaasta pilvisyydestä ja sumuista johtuen aurinko paistoi lähes koko maassa selvästi tavanomaista vähemmän. Ainoastaan Pohjois-Lapissa auringonpaistetuntien määrä kohosi yli pitkän ajan keskiarvon.

Lisätietoja:

Säätilastoja Ilmastopalvelusta puh. 0600 1 0601 (4,01 e/min + pvm)
Sääennusteet palvelevalta meteorologilta 24 h/vrk puh. 0600 1 0600 (4,01 e/min + pvm)

Syyskuun sää ja tilastot: http://ilmatieteenlaitos.fi/syyskuu

http://ilmatieteenlaitos.fi/ilmasto
http://www.ilmastokatsaus.fi/