Ukkoskauden huippu kesäkuussa

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Elokuun loppuun mennessä Suomessa on havaittu 114000 maasalamaa, mikä on hieman alle keskiarvon.

Kuva 1: Paikannetut salamat 27.6. Värit vaihtuvat tunneittain. Kuva: Ilmatieteen laitos.

Tänä vuonna ukkoskausi painottui vahvasti kesäkuuhun. Eniten salamoi maan länsiosissa. Elokuun loppuun mennessä Suomessa on havaittu 114000 maasalamaa, mikä on hieman alle keskiarvon (138000). Syyskuussa voi vielä esiintyä merkittäviäkin ukkosia.

Syksyn lähestyessä viilenevä sää kääntää myös ukkosten esiintymisen laskuun. Ilmatieteen laitoksen mukaan tänä vuonna runsaimpien ukkosten pääpaino sijoittui kesäkuuhun ja etenkin sen loppupuolelle. Kesäkuun huima salamamäärä, runsaat 79000, on yli kaksinkertaisesti kesäkuun pitkän jakson keskiarvon (36000). Kesäkuun ukkoset huipentuivat 27.6., jolloin Ilmatieteen laitoksen salamanpaikannin havaitsi jopa 28 000 maasalamaa (kuva 1). Määrä on suurin vuorokausiarvo 2000-luvulla.

Heinäkuu on tilastojen valossa salamarunsain kuukausi, mutta vuonna 2013 kuun salamamäärä (18500) jäi kolmasosaan keskimääräisestä (60000). Elokuussakin salamoi vain vajaa kolmanneksen (8800) kuun keskimäärästä (30000). Vuoden salamakertymä oli siis pitkälti kesäkuun ansiota.

Länsiosissa ukkostaa eniten

Kuva 2: Maasalamatiheys 1.1.-30.8.2013. Yksikkönä on maasalamoita sadalla neliökilometrilla. Kuva: Ilmatieteen laitos.

Kuvassa 2 on esitetty maasalamatiheys eli salamoita sadalla neliökilometrillä ajalle 1.1. – 29.8.2013. Runsaimmin salamoi maan länsiosissa sekä paikoin Hämeessä ja Pirkanmaalla. Vuonna 2013 paikallisesti suuria salamatiheyksiä esiintyi mm. Padasjoella (128 maasalamaa neliökilometrillä, Lammilla (111) sekä Kuortaneella (104).

Ukkosten painottuminen maan länsiosiin on ollut yleinen piirre 2000-luvulla, vaikkakin vuosivaihtelua esiintyy. Syynä ukkosten runsauteen on luultavasti se, että lounaasta saapuvien voimakkaiden ukkosten reitti kulkee usein näiden alueiden yli. Myös Pohjanlahdelta mantereelle kesällä puhaltava merituuli voi joissakin tapauksissa edesauttaa ukkospilvien muodostumista törmätessään vastakkaisesta suunnasta puhaltavaan perusvirtaukseen.

Syksyllä äänettömiä välähdyksiä

Syyskuussa ukkosten esiintyminen vähenee, vaikka koviakin ukkosia voi vielä esiintyä, jos säätyyppi sen sallii. Syksyllä ukkosten esiintyminen painottuu merialueille, koska laaja vesialue säilyttää lämpönsä pitkälle syksyyn. Syksyn pimeinä iltoina ukkoset ovatkin ehkä näyttävimmillään, ja kaukana merellä esiintyvän yöllisen ukkosen välähdykset saattavat näkyä äänettöminä elosalamoina ja kalevantulina kauas mantereellekin.

Lisätietoja:

Tutkija Antti Mäkelä, antti.makela@fmi.fi
puh. 029 539 4166

Ilmatieteen laitoksen kehitysyhteistyöhanke jatkuu Nepalissa

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Ilmatieteen laitos jatkaa menestyksekästä yhteistyötä Nepalin kansallisen sääpalvelun kanssa. Tavoitteena on tuottaa kehittyneitä sääpalveluita.

Kuva: Irma Ylikangas, Ilmatieteen laitos.

Ilmatieteen laitos jatkaa erinomaisesti alkanutta yhteistyötään Nepalin kansallisen sääpalvelun, Nepal Department of Hydrology and Meteorologyn (DHM) kanssa uudessa FNEP2 -hankkeessa. Projektin tavoitteena on parantaa nepalilaisten meteorologista tietämystä ja varautumista sään aiheuttamiin luonnonkatastrofeihin, joita ilmastonmuutos tulee tulevaisuudessa lisäämään. Projekti on ulkoasiainministeriön rahoittama IKI-kehitysyhteistyöhanke ja se kestää kolme vuotta. Projektisopimukset allekirjoitettiin kevään ja kesän aikana, ja toiminta alkaa syksyllä 2013.

Hankkeessa jatketaan DHM:n meteorologisen tiedonkeruun sekä laadunvalvonnan kehitystyötä ja koulutetaan työntekijöitä useilla eri meteorologian osa-alueilla. Lisäksi pyritään tuottamaan uusia meteorologisia palveluita laitoksen sääpäivystystä kehittämällä. Projekti toteutetaan koulutusten, työpajojen ja tutustumiskäyntien avulla sekä Nepalissa että Suomessa. Hankkeessa tehdään yhteistyötä Ilmatieteen laitoksen Bhutanin vastaavan IKI-projektin kanssa.

Hyvillä sää- ja ilmastopalveluilla voidaan hallita entistä tehokkaammin ilmastonmuutoksen ja sään ääri-ilmiöiden taloudellisia ja inhimillisiä haittavaikutuksia Nepalissa. Nepal on useiden selvitysten perusteella erittäin haavoittuvainen ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Luonnonilmiöihin liittyvät katastrofit vaativat keskimäärin 950 ihmisen hengen ja aiheuttavat noin 11,4 miljoonan euron vahingot vuodessa.

– Nepalin meteorologinen laitos on kehityksensä alkutaipaleella, joten askeleita on otettava kaikilla laitoksen osa-alueilla lähtien havaintoverkoston suunnittelusta, meteorologisen tiedon keräämisestä ja laadunvalvonnasta. Kun havaintoverkko ja tiedonhallinta saadaan kuntoon, mahdollistetaan myös uusien palveluiden kehittäminen. Ilmatieteen laitoksen kokemuksen avulla pystytään erinomaisesti tukemaan tätä kehitystä, kertoo projektipäällikkö Irma Ylikangas.

FNEP2-projekti jatkoa aiemmalle IKI-hankkeelle

Aikaisempi, vuosina 2010–2012 toteutettu FNEP-hanke keskittyi muun muassa Nepalin sääasemien päivittämiseen ja DHM:n henkilökunnan tietotaidon parantamiseen esimerkiksi datanhallinnassa ja laitteiden teknisessä ylläpidossa. Projektin aikana 48 henkilöä osallistui koulutuksiin ja koulutuspäiviä oli yhteensä 260. Hankkeen osana Ilmatieteen laitos toteutti myös sosio-ekonominen tutkimuksen, jonka tulokset puhuvat puolestaan: jokainen Nepalin sää- ja ilmastopalveluihin sijoitettu euro säästää 6-11 euroa yhteiskunnan rahoja paremman varautumisen kautta.

Ulkoasiainministeriön instituutioiden välinen IKI edistää suomalaisten ja kumppanimaiden valtiollisten toimijoiden välistä suoraa yhteistyötä, joka tähtää kehitysmaiden valtion virastojen ja laitosten osaamisen vahvistamiseen. Ilmatieteen laitoksella on tällä hetkellä käynnissä alueellisia IKI-hankkeita Karibian saarivaltioiden kanssa sekä kahdenvälisiä IKI-hankkeita Keski-Aasiassa, Kolumbiassa, Ecuadorissa, Vietnamissa, Bhutanissa ja Sudanissa. IKI-hankkeiden lisäksi suuria alueellisia ulkoasianministeriön rahoittamia hankkeita on käynnissä Tyynenmeren saarivaltioissa ja Andien alueella. Lisäksi Ilmatieteen laitos on mukana konsultointihankkeissa Latviassa, Kazakstanissa, Malawissa, Mosambikissa, Swazimaassa, Makedoniassa, Kosovossa, Venäjällä sekä Kiinassa.

Lisätietoja:

Yksikön päällikkö Harri Pietarila, p. 050 337 8224, harri.pietarila@fmi.fi
Projektipäällikkö Irma Ylikangas, irma.ylikangas@fmi.fi

Tietoa IKI-instrumentista:

http://formin.finland.fi/Public/default.aspx?nodeid=40157&contentlan=1&culture=fi-FI

Miehittämättömillä lennokeilla ensi kertaa tutkimusta Eteläisellä jäämerellä

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Lennokkien avulla saatiin harvinaista havaintotietoa Eteläisen jäämeren ilman lämpötilasta, kosteudesta sekä tuulen nopeudesta ja suunnasta..

Quadrokopteri laskeutumassa. Kuva: Timo Vihma, Ilmatieteen laitos.

Ilmatieteen laitoksen tutkijat osallistuivat kesä-elokuussa tutkimusmatkalle, jossa miehittämättömiä lennokkeja käytettiin ensimmäistä kertaa Eteläisen jäämeren meteorologisessa tutkimuksessa. Etelämannerta ympäröivällä Eteläisellä jäämerellä on talviaikaan tehty hyvin vähän meteorologisia havaintoja. Aina tähän vuoteen asti ainoa huomattavampi talvinen mittauskampanja on ollut amerikkalais-venäläinen jääleiri vuonna 1992.

Lennokeilla mitattiin ilman lämpötilan ja kosteuden sekä tuulen nopeuden ja suunnan pystyprofiileja jään pinnalta jopa 1,7 kilometrin korkeuteen asti. Mukana olleella quadrokopterilla puolestaan saatiin tarkempaa tietoa lämpötilasta ja kosteudesta alimman sadan metrin ilmakerroksessa. Mittaustulokset ovat tärkeitä, sillä niiden avulla voidaan ymmärtää paremmin merijään kasvua talvella.

Kaikkiaan Ilmatieteen laitoksen lennokeilla tehtiin 51 ja quadrokopterilla 24 lentoa. Mittaukset onnistuivat hyvin, vaikka olosuhteet olivat haasteelliset pimeyden, kylmyyden ja ajoittain myös merijään voimakkaan valliintumisen vuoksi.

Havaintoja myös merijäästä

Ilmatieteen laitoksen tutkimusryhmä asensi merijäälle myös poijuja, jotka mittasivat lumen ja jään paksuutta sekä lämpötilaprofiileja merivedestä jään ja lumen läpi ilmaan. Poijut ajelehtivat jään mukana ja lähettävät mittaustuloksensa satelliittien välityksellä.

Tutkimusmatka tehtiin saksalaisella tutkimusaluksella, Polarsternilla. Matka alkoi Etelä-Afrikasta ja päättyi Argentiinan eteläkärkeen. Tutkimusta tehtiin yhteistyössä saksalaisten Alfred Wegener Instituutin ja Braunschweigin teknillisen yliopiston kanssa. Saksalaisten käytössä oli myös toinen hieman erityyppinen lennokki.

Lisätietoja:

Tutkija Priit Tisler, puh. 029 5394138, priit.tisler@fmi.fi
Tutkimusprofessori Timo Vihma, puh. 029 5394173, timo.vihma@fmi.fi

Etelä-Suomessa eilen harvinaisen runsaita sateita

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Koko elokuun keskimääräinen sademäärä on saavutettu usealla havaintoasemalla jo elokuun puoliväliin mennessä.

Kuva: Eija Vallinheimo, Ilmatieteen laitos.

Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana maan eteläosassa on satanut harvinaisen runsaasti. Eilisaamusta tähän aamuun satoi runsaimmin Helsingin Kaisaniemessä, jossa sadetta kertyi 43,3 millimetriä. Määrä on neljänneksi suurin vuorokautinen sademäärä, joka asemalla on mitattu elokuussa viimeksi kuluneen 50 vuoden aikana. Myös muualla maan eteläosassa on satanut runsaasti. Yli 20 millimetrin sademääriä on mitattu useilla paikkakunnilla.

Elokuun alkupuolella on satanut monin paikoin runsaasti, ja sadetta on kertynyt useilla havaintoasemilla enemmän kuin keskimäärin koko elokuussa. Eniten on satanut Joutsassa, jossa elokuun sademäärä on tähän mennessä 130 millimetriä. Sen sijaan maan pohjoisosassa ja monin paikoin maan länsiosassakin sateet ovat jääneet niukoiksi. Tähän mennessä vähiten on satanut Torniossa, jossa sadetta on tullut vain 1,4 millimetriä. Tilastollisesti elokuu on Suomessa vuoden sateisin kuukausi keskimääräisen sademäärän ollessa maan etelä- ja itäosassa 70–90 millimetriä ja länsi- ja pohjoisosassa 50–70 millimetriä.

Lisätietoja:

Elokuun säätilastot: http://ilmatieteenlaitos.fi/elokuu
Sade-ennätyksiä: http://ilmatieteenlaitos.fi/sade-ennatyksia

Auringon magneettikenttä kääntymässä

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Auringon magneettikentän kääntyminen 11 vuoden välein on merkki siitä, että Auringon aktiivisuus on saavuttanut huippunsa.

Kuva: NASA / SOHO, piirroslisäykset NASA.

Mittausten mukaan Auringon napa-alueiden magneettikenttä on vaihtamassa suuntaansa. Auringon pohjoisnavalla kenttä on jo kääntynyt ja etelänavan alue seurannee perässä muutaman kuukauden kuluessa.

Nyt nähtävä Auringon magneettikentän kääntyminen ei tunnu maapallolla suoraan, mutta se on tärkeä merkkipaalu. Se merkitsee, että noin 11 vuoden jaksolla vaihteleva Auringon aktiivisuus on saavuttanut tämänkertaisen huippunsa. Samalla auringonpilkkujen määrä on suurimmillaan. Auringon aktiivisiin ilmiöihin kuuluvat auringonpilkkujen ohella mm. roihupurkaukset ja niiden yhteydessä avaruuteen sinkoutuvat kaasupilvet, jotka Maahan osuessaan voivat synnyttää komeita revontulinäytelmiä sekä monenlaisia avaruussäähäiriöitä.

Auringon magneettikenttä vaihtaa suuntaansa noin yhdentoista vuoden välein. Suunnanvaihdos etenee niin, että ensin kentän rakenne hajoaa matalammilla leveysasteilla sotkuiseksi pienempien silmukoiden vyyhdeksi. Samalla auringonpilkkuja ilmestyy paikkoihin, jossa voimakkaimmat magneettikenttäsilmukat läpäisevät Auringon pinnan, ja napa-alueiden kenttä heikkenee.

Seuraavaksi kääntyneet magneettikenttäsilmukat alkavat sulautua yhteen, jolloin napa-alueiden kenttä alkaa kasvaa, mutta vastakkaissuuntaisena. Kun magneettikentän rakenne muuallakin Auringossa vähitellen muuttuu säännöllisemmäksi ja sileämmäksi, auringonpilkkujen määrä lähtee laskuun.

Auringon aktiivisuus pysynee koholla vielä pari vuotta ja kääntynee sitten hitaaseen laskuun.

Kuva. Auringon aktiivisuus vaihtelee noin 11 vuoden jaksoissa. Aktiivisuutta on perinteisesti mitattu auringonpilkkuluvulla (punainen käyrä). Vaihtelun taustalla on Auringon magneettikentän kääntyminen (tummansininen käyrä). Magneettikenttä kääntyy aina pilkkumaksimin aikaan ja on voimakkaimmillaan pilkkuminimin tienoilla. Tämänkertainen Auringon aktiivisuusmaksimi on jäämässä selvästi edellisiä vaisummaksi. Havaittu magneettikentän kääntyminen vahvistaa, että suurta nousua ei ole enää odotettavissa.

Auringon napa-alueen magneettikenttä: Wilcoxin Aurinko-observatorio: wso.stanford.edu.
Auringonpilkkuluku: SIDC / Belgian kuninkaallinen observatorio, www.sidc.oma.be.

Lisätietoja:

Tietoa avaruussääilmiöistä ja niiden tutkimuksesta Ilmatieteen laitoksella:
http://ilmatieteenlaitos.fi/avaruussaa

Perustietoa Auringosta ja sen aktiivisista ilmiöistä:
http://ilmatieteenlaitos.fi/aurinko

Lisätietoja:

Tiera Laitinen, puh. 0503803279, tiera.laitinen@fmi.fi

Tutkimusalus lähdössä tutkimaan Pohjoisen jäämeren virtauksia

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Matkalla tutkitaan ilmastonmuutoksen ja merivirtauksien vaikutuksia arktisilla alueilla.

Kuva: Jouni Vainio, Ilmatieteen laitos.

Ilmatieteen laitoksen kaksi tutkijaa lähtevät elokuussa noin kuukauden mittaiselle koulutusmatkalle R/V Akademik Fedorov -aluksella. Matkalla tutkitaan Pohjoisen jäämeren virtauksia. Lämmin Atlantin vesi saapuu Pohjoiselle jäämerelle Framinsalmen ja Barentsinmeren kautta. Vesi kiertää Pohjoista jäämerta vastapäivään eli sisäänvirtaus kääntyy itään ja kulkeutuu Euraasian mannerjalustaa pitkin pidemmälle Pohjoiselle jäämerelle. Kulkureitin aikana Atlantin veden lämpötila ja suolaisuus laskevat. Yhden teorian mukaan lämpöä sekoittuu ylempiin kerroksiin, jolloin se pääsee kosketuksiin merijään kanssa mahdollisesti hidastaen jään muodostusta talvella ja kiihdyttäen sulamista kesällä. Tämä onkin todennäköistä mannerjalustan yläpuolella, jossa turbulenssi on voimakasta. Myös Framinsalmen ja Barentsinmeren sisäänvirtausten erilaiset ominaisuudet ja niiden alueellinen jakautuminen voivat näkyä lämpötila- ja suolaisuuseroina Pohjoisen jäämeren eri altaiden välillä. Virtausten kulkureittien tutkimista Pohjoisella jäämerellä mutkistaa edelleen sisäänvirtausten ominaisuuksien ajalliset vaihtelut, joita pyritään kartoittamaan pitkäaikaisella seurannalla.

Atlantin veden sisäänvirtaushaarojen voimakkuuksien ja ominaisuuksien vaihteluiden lisäksi matkalla tutkitaan mannerjalustoilla muodostuvia vesiä ja niiden vaikutusta halokliiniin. Siperian suuret joet kuljettavat mannerjalustoille makeaa vettä, jolloin muodostuu kylmä, mutta suhteellisen pienen suolapitoisuutensa ansiosta Atlantin vettä kevyempi vesimassa. Poistuessaan mannerjalustoilta varsinaiselle Pohjoiselle jäämerelle, kevyet mannerjalustojen vedet asettuvat Atlantin veden päälle, eristäen Atlantin lämpövaraston pintakerroksesta ja merijäästä. Siten halokliini mahdollistaa merijään muodostumisen ja säilymisen Pohjoisella jäämerellä syvemmällä sijaitsevasta lämpövarastosta huolimatta.

Tutkimusta ja kenttätyöskentelyä

”Matka on osa pitempiaikaista seurantaa ja laivalla järjestetään myös kenttäkoulutusta normaalin tutkimusmatkan yhteydessä, joten siellä saa kokemusta kenttätyöskentelystä. Meren lämpötilaa ja suolaisuutta mittaavien CTD-luotausten lisäksi matkalla huolletaan pohjaan ankkuroituja virtaus-/CTD-mittareita ja asennetaan jäälle erilaisia mittauspoijuja”, matkalle lähdössä oleva tutkija Meri Korhonen Ilmatieteen laitoksesta kertoo.

Kesäkoulu toteutetaan IARC:n (International Arctic Research Center, University of Alaska, USA) ja AARI:n (Arctic and Antarctic Research Institute, St. Petersburg, Russia) yhteistyönä ja osana NABOS (Nansen and Amundsen Basin observational system) -projektin kenttämatkaa. Matkalle osallistuu tutkijoita pääasiassa Venäjältä ja Yhdysvalloista, mutta myös Puolasta, Koreasta ja Japanista sekä pari teknikkoa Britanniasta. Laivalla mukana olevat parikymmentä kesäkoululaista ovat niin ikään pääosin venäläisiä ja yhdysvaltalaisia, mutta mukaan mahtuu opiskelijoita myös Belgiasta, Norjasta ja Ruotsista. Suomesta matkalle lähtee kaksi nuorta tutkijaa.

Lisätietoja:

tutkija Meri Korhonen, meri.korhonen@fmi.fi

http://nabos.iarc.uaf.edu/index.php

Ilmaston tila 2012

NOAA:n Ilmaston tila 2012 -raportin mukaan maapallon pintalämpötila oli mittaushistorian kymmenen lämpimimmän joukossa vuonna 2012. El Niñon ja La Niñan vaihtelussa siirryttiin La Niñasta neutraaliin tilaan. Arktisen merijään määrä väheni ennätyspieneksi.

Yhdysvaltain kansallinen meriin ja ilmakehään liittyvien tieteiden hallintoelin NOAA (National Oceanic and Atmospheric Administration) julkaisee vuosittain ilmaston tilaa käsittelevän raportin State of climate. NOAA on nyt julkaissut vuotta 2012 koskevan raportin.

Maapallon pinnalla riittää edelleen lämmintä. Vuoden 2012 maapallon pintalämpötilan keskiarvo oli neljän tärkeimmän pintalämpötila-analyysin mukaan mittaushistorian kymmenen lämpimimmän vuoden joukossa. Vuosi 2012 oli eri analyyseissä joko mittaushistorian kahdeksanneksi tai yhdeksänneksi lämpimin. Yhdysvalloissa ja Argentiinassa vuosi 2012 oli mittaushistorian lämpimin.

Vuoden 2012 alussa El Niñon ja La Niñan vaihtelussa vallitsi heikko La Niña, joka heikkeni kevään aikana ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen vaihtelu siirtyi neutraaliin tilaan. Tämä tila jatkui suurimman osan vuodesta.

Arktisella alueella ilmaston lämpeneminen jatkuu noin kaksi kertaa nopeammin kuin alemmilla leveysasteilla. Uusia ennätyksiä saatiin arktisen merijään syyskuisen minimin ja pohjoisen pallonpuoliskon kesäkuisen lumipeitteen laajuuden ollessa mittaushistorian pienin. Arktisen merijään syyskuinen minimilaajuus 3,4 miljoonaa neliökilometriä oli satelliittimittausten ajalta pienin. Tämä on 18 prosenttia pienempi kuin edellinen ennätys 4,2 miljoonaa neliökilometriä, joka tapahtui vuonna 2007 ja 54 prosenttia pienempi kuin mittaushistorian suurin minimilaajuus 7,5 miljoonaa neliökilometriä vuodelta 1980. Ikiroudan lämpötila Alaskan pohjoisosissa saavutti ennätyskorkeuden. Grönlannin jäätiköllä saavutettiin uusi jäätikön pinnan sulamisennätys, kun 97 prosentilla jäätikön alasta tapahtui pintajään sulamista. Tämä oli neljä kertaa suurempi ala kuin keskimäärin kyseiseen aikaan vuodesta.

Etelänavan merijään laajuus puolestaan oli vuonna 2012 ennätyksellisen suuri. Suurimmillaan merijään laajuus oli 19,5 miljoonaa neliökilometriä syyskuun 26. päivänä. Tämä on 0,5 prosenttia suurempi kuin edellinen ennätys vuodelta 2006 ja seitsemän prosenttia suurempi kuin mittaushistorian pienin laajuus vuodelta 1986.

Neljä toisistaan riippumatonta analyysiä osoittaa merien pintalämpötilojen olleen vuonna 2012 mittaushistorian 11 lämpimämmän joukossa. Vuodesta 1970 merien pintalämpötilat nousivat 30 vuotta, mutta vuosien 2000 ja 2012 välillä lämpötilassa ei tapahtunut paljon muutosta. Tämä johtuu osittain La Niña -olosuhteiden vallitsemisesta Tyynellämerellä, mikä tyypillisesti johtaa merien pintalämpötilojen laskemiseen.

Merien pintaosien (0-700 m) lämpömäärä pysyi lähellä ennätystä. Lämmön määrä merissä lisääntyi 700-2000 metrin syvyyksissä ja jopa syvässä meressä.

Merien pinta laski hetkellisesti vuoden 2011 alkupuolella, mutta sitten merien pinta jatkoi nousuaan ja saavutti ennätyskorkeuden vuonna 2012. Maailman merien pinnan keskimääräinen nousu on ollut 3,2 ± 0,4 mm vuodessa viimeisten kahden vuosikymmenen aikana.

Merien suolapitoisuuden muutokset jatkuivat samansuuntaisina kuin pitoisuus on muuttunut vuodesta 2004 lähtien. Voimakkaan haihdunnan alueilla suolapitoisuus on lisääntynyt ja sateisilla alueilla suolapitoisuus on vähentynyt. Nämä muutokset viittaavat siihen, että sademäärät ovat lisääntyneet jo ennestään sateisilla alueilla ja vähentyneet ennestään vähäsateisilla alueilla.

Trooppisten pyörremyrskyjen määrä oli vuonna 2012 lähellä keskimääräistä. Maailmanlaajuisesti havaittiin 84 pyörremyrskyä, kun vuosien 1981 ja 2010 välillä keskiarvo on ollut 89. Vuosien 2010 ja 2011 tapaan Pohjois-Atlantti oli ainoa merialue, jossa esiintyi normaalia enemmän pyörremyrskyjä.

Tärkeimpien kasvihuonekaasujen (kuten hiilidioksidin, metaanin ja dityppioksidin) pitoisuudet jatkoivat nousuaan ilmakehässä. Hiilidioksidipäästöissä oli ollut hienoista vähenemistä maailmantalouden ollessa taantumassa, mutta vuonna 2011 ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt saavuttivat uuden ennätyksen (9,5 petagrammaa eli miljardia tonnia hiiltä). Vuoden 2012 arvioidaan saavuttaneen taas uuden päästöennätyksen (9,7 petagrammaa). Vuonna 2012 ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvoi 2,1 miljoonasosalla (ppm) ja maailmanlaajuisesti pitoisuus oli keskimäärin 392,6 ppm. Keväällä 2012 hiilidioksidipitoisuus ylitti ensimmäistä kertaa 400 ppm useilla arktisen alueen mittausasemilla.

Ylempänä ilmakehässä, stratosfäärin alaosissa, viilenevä trendi jatkui. Vuonna 2012 stratosfäärin alaosa oli mittaushistorian viilein tai melkein viilein mittaussarjasta riippuen. Kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä ja stratosfäärissä olevan otsonin väheneminen viilentävät stratosfääriä samalla, kun ne lämmittävät ilmakehän alaosaa.

Lähteet ja lisätiedot:

2012 was one of the 10 warmest years on record globally (NOAA:n tiedote).

BAMS State of the Climate – 2012 (Raportin etusivu, jossa linkit koko raporttiin ja esitysmateriaaleihin).

John Urry – Ilmastonmuutos ja yhteiskunta

Arvostelun tekijä: Aila Mustamo.

Lancasterin yliopiston sosiologian professori John Urry pyrkii kirjassaan löytämään uusia tutkimuksellisia näkökulmia, jotka yhdistäisivät sosiologisen tiedon ja ympäristökysymykset. Kirjan nimeksi olisikin sopinut paremmin Ilmastonmuutos ja sosiologia, sillä muissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä harjoitettu ympäristötutkimus jätetään siinä täysin huomiotta.

Kirjassa linkitetään toisiinsa fyysinen ympäristö, talous ja yhteiskunnalliset ilmiöt. Urryn mukaan sosiologit ovat aikaisemmin pitäneet niitä täysin toisistaan erillisinä ilmiöinä eikä yhteiskunnallisia näkökulmia ole toisaalta käsitelty luonnontieteiden puolellakaan. En tunne sosiologian oppihistoriaa niin hyvin, että voisin ottaa kantaa tähän väitteeseen, mutta monissa muissa humanistisissa tai yhteiskuntatieteissähän nämä kysymykset eivät ole mitenkään uusia. Esimerkiksi omalla tieteenalallani, kulttuuriantropologiassa, ympäristön ja yhteisön suhdetta on pohdittu jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Sellaiset teoreetikot kuin Julian Steward, Leslie White ja Marvin Harris kehittelivät eteenpäin teorioita luonnonvarojen ja energiankäytön vaikutuksesta yhteisöjen muutokseen 1900-luvun puolivälissä, ja nykyäänkin muun muassa luonnonvarojen hallinnoinnin ja ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisten vaikutusten tutkimus on arkipäivää ympäristöantropologiassa. Sinänsähän varsinkin White on jo selvästi vanhentunutta teoriaa, mutta olisihan hänet voinut mainita – etenkin kun kulttuuriekologiset teoriat ovat pohjimmiltaan marxilaisia kuten Urrykin.

Kirjasta jää sellainen vaikutelma, ettei Urry oikein ymmärrä, miten ilmastoa oikeastaan tutkitaan luonnontieteellisesti. En toki väitä, että olisin itsekään mikään asiantuntija. Lätkämaila vilahtelee silti tekstissä liiankin usein, ja esimerkiksi IPCC:n rooli tuntuu jääneen Urrylle aika hämäräksi.

Kiinnostavinta kirjassa ovat liikkumisen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia käsittelevät osuudet. Ne ovatkin Urryn omaa ekspertiisiä. Samoin Urry kirjoittaa välillä varsin oivaltavasti talouden, yhteiskunnan ja kulttuurin keskinäisistä siteistä. Hänen näkökulmansa on avoimesti marxilainen, ja erityisesti uusliberalistiseen kapitalismiin hän suhtautuu erittäin kriittisesti.

Myös Urryn hahmottelemat tulevaisuudenkuvat ja ratkaisumallit kietoutuvat liikenteen ympärille. Kirjan otsikko lupailisi kuitenkin laajempaa näkökulmaa. Esimerkiksi teollisuuden energiantuotantoa sivutaan vain ohimennen, vaikka sekin on yhtä lailla yhteiskunnallinen kysymys kuin liikenteen järjestäminen. Ratkaisuehdotuksissa on paljon kauniita mutta ei kovin realistisia ajatuksia. Tietenkin politiikassa ja taloudessa pitäisi ottaa huomioon tulevat sukupolvet, mutta Urry ei kerro, miten päätöksentekijöiden ajatusmaailma saadaan käytännössä muutettua. Toisaalta hän korostaa teknisiä ratkaisuja, mutta loputtomiin ei voi toistella, että innovaatiot ovat ennenkin olleet yllättäviä eikä siksi ratkaisumallien yksityiskohtia tarvitsekaan tietää vielä.

Kirja kannattaa lukea mieluummin englanniksi kuin suomeksi. Suomennos on paikoitellen sellaista kapulakieltä, että hämäräksi jää, mitä siinä oikeastaan yritetään selittää. Tietenkin epäselvästi kirjoittaminen on sosiologien helmasynti, mutta suomentaja on pyrkinyt liian sanatarkkoihin käännöksiin, jotka eivät oikein toimi suomen kielellä.

Sosiologeille Ilmastonmuutos ja yhteiskunta on varmasti mielenkiintoinen keskustelunavaus, mutta valmiiksi ilmastonmuutokseen perehtyneelle lukijalle se tuskin tarjoaa mitään kovin uutta.

Ilmaston lämpeneminen ei ole pysähtynyt

Maapallon pintalämpötilamittauksissa näkyvä näennäinen lämpenemisen hidastuminen tai pysähtyminen ei ole vielä merkityksellistä maapallon ilmaston kannalta. Pintalämpötilan eteneminen näyttää myös etenevän IPCC:n ennusteiden rajoissa. Ilmastomallien simulaatioissa on näkynyt vastaavia taukoja jopa ennen nykyisen tauon alkamista, vaikka malleissa on hiilidioksidin vaikutus mukana. Malleilla voidaan myös toistaa lämpenemisessä ollut tauko. Tauon syykin alkaa olla selvillä: lämpeneminen on mennyt meriin, eikä ole jäänyt lämmittämään pintaa. Merien lämpeneminen onkin havaittu mittauksin. Samoin kasvihuonekaasujen lämmitysvaikutuksen jatkuminen näkyy mittauksissa. Ilmaston lämpeneminen kokonaisuutena siis jatkuu huolimatta pintalämpötilan näennäisestä tauosta.

Maapallon pintalämpötilan mittauksissa näkyy monta vuosikymmentä kestänyt lämpenemisjakso. Vuoden 1998 jälkeen pintalämpötilan nousu näyttää kuitenkin hidastuneen. Kovin varmoja tästä ei voida olla, koska kyseinen ajanjakso on hiukan lyhyt, jotta lämpötilan muutosta voitaisiin luotettavasti arvioida. Esimerkiksi Santer ja muut (2011) arvioivat satelliittimittauksista, että tarvitaan 17 vuotta mittauksia, ennen kuin ihmisen vaikutus alailmakehän lämpötilaan voidaan havaita. (Vaikka tarpeeksi aikaa kuluisi ilman lämpenemistä, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kasvihuonekaasut eivät lämmitäkään. Tämän näemme tarkemmin alla.)

Ilmasto käsitetäänkin yleensä pidemmän ajanjakson sään keskiarvona. Yleisen käytännön mukaan ilmasto on sään 30 vuoden keskiarvo. Tarkastellaanpa, mitä tämä merkitsee pintalämpötilan kannalta. Seuraavassa kuvassa on esitetty maapallon pintalämpötilan kehitys 30 vuoden liukuvana keskiarvona (tämä tarkoittaa sitä, että kuvaajan jokaisen pisteen arvo on sitä ympäröivän 30 vuoden lämpötilojen keskiarvo, eli esimerkiksi vuoden 1990 arvo on vuosien 1975 ja 2004 välisen 30-vuotisjakson lämpötilojen keskiarvo):

Kuten kuvasta nähdään, tässä tarkastelussa ei ole mitään merkkejä ilmaston lämpenemisen pysähtymisestä tai hidastumisesta. Ilmaston kannalta lämpeneminen siis jatkuu yhä. Tarkkasilmäiset huomaavat, että kuvassa X-akselilla esitetty aika loppuu kuvaajassa jo ennen vuotta 2000. Tämä johtuu siitä, että 30 vuoden liukuvassa keskiarvossa tällä hetkellä viimeinen esitettävissä oleva vuosi on 1998. Vuoden 1998 jälkeinen lämpötilakehitys on kuitenkin mukana vaikuttamassa kuvaajaan jo vuodesta 1983 lähtien. Kuvaajan loppuminen vuoteen 1998 merkitsee sitä, että meidän on vielä odotettava 15 vuotta, ennen kuin tiedämme, miten ilmasto on kehittynyt vuoden 1998 jälkeen.

Huolimatta siitä, että maapallon pintalämpötilan kehitys vuoden 1998 jälkeen ei ole vielä ilmaston kannalta tärkeä, ilmiötä on kuitenkin jo tutkittu melko paljon. Yksi julkisuudessa esiintynyt kysymys on se, että poikkeaako pintalämpötilan kehitys aiemmista ennusteista. Rahmstorf ja muut (2012) ovat selvitelleet, miten IPCC:n ennusteet pintalämpötilan kehityksestä täsmäävät mittauksien kanssa. Tässä heidän tuloksensa:

Maapallon pintalämpötilan kehitys ja IPCC:n ennusteet. Vaaleanpunaisella on esitetty korjaamaton pintalämpötilan kehitys ja korjattu kehitys on esitetty punaisella (selitys näille löytyy tekstistä). Sininen alue ja viivat ovat IPCC:n kolmannen arviointiraportin ennuste ja vihreä alue ja viivat ovat neljännen arviointiraportin ennusteita.

Kuvasta nähdään, että vaaleanpunaisella esitetty maapallon pintalämpötilan kehitys (yhden vuoden liukuva keskiarvo kaikkien saatavilla olevien pintalämpötila-analyysien keskiarvona) poikkeaa silloin tällöin ennusteiden ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että IPCC:n ennusteissa ei ole mukana auringon aktiivisuuden muutoksia tai tulivuoria. Lisäksi ennusteissa El Niñoon liittyvä vaihtelu esiintyy satunnaiseen aikaan, eikä se siksi esiinny samaan aikaan kuin oikeassa elämässä. IPCC:n ennusteet perustuvat monien mallisimulaatioiden yhdistettyyn tulokseen, jolloin El Niñon eri simulaatioissa eri aikaan tapahtuva vaihtelu poistuu simulaatioita yhdistettäessä. Mainittakoon, että vaikka vaaleanpunaisella esitetty pintalämpötila ei pysy tässä esitetyn eri simulaatioiden keskiarvosta saadun alueen sisällä, niin se pysyy kaikkien simulaatioiden erikseen kattaman alueen sisällä (ei esitetty kuvassa).

Auringon, tulivuorien ja El Niñon vaihtelun vaikutus on korjattu punaisella esitetyssä kuvaajassa, joka esittää maapallon pintalämpötilaa, kun siitä on poistettu auringon, tulivuorien ja El Niñon vaihtelun vaikutus. Tämä kuvaaja pysyy jo melko hyvin ennusteiden sisällä erityisesti viime vuosien aikana. Alun heilahtelu alueen ulkopuolelle selittynee sillä, että jo mainittujen korjattujen vaikutusten lisäksi mittauksissa saattaa olla vielä muita sisäisen vaihtelun tekijöitä (samantapaisia kuin El Niñon vaihtelu), jotka vaikuttavat asiaan. Keskimäärin kuvaaja kuitenkin näyttää noudattavan ennustettua kehitystä myös alkupäässä.

Jo tapahtunut lämpötilakehitys voidaan toistaa yksinkertaisella mallilla myös niin, että ilmaston sisäinen vaihtelu sekä auringon ja tulivuorien vaihtelu on mallissa mukana (koska jälkeenpäin tiedetään esimerkiksi milloin tulivuorenpurkauksia tapahtui). Lean & Rind (2009) ovat tehneet näin ja seuraavassa kuvassa on esitetty heidän tuloksensa:

a) Maapallon havaittu pintalämpötilan kehitys (musta) sekä yksinkertaisen mallin avulla tuotettu simulaatio pintalämpötilan kehityksestä (oranssi). b) Pintalämpötilan kehitykseen vaikuttavat tekijät eriteltynä. Kuva on tutkimuksesta Lean & Rind (2009).

Kuvassa esitetyn yksinkertaisen mallin tulos on niin lähellä havaittua pintalämpötilan kehitystä, että meillä on hyvä syy uskoa tämän tutkimuksen antavan selityksen sille, miksi pintalämpötila ei ole noussut vuoden 1998 jälkeen. Kuvan alaosassa eriteltyjä tekijöitä tarkasteltaessa nähdään, että ENSO (eli El Niñon vaihtelu) näyttää kyseisellä aikavälillä vaihdelleen melko samalla tavalla kuin pintalämpötila. Pintalämpötilan pidempiaikaiselle nousullekin näyttää löytyvän syy: ihmiskunnan vaikutus on ainoa tekijöistä, jossa esiintyy pitkäaikaista nousua.

Ilmastomalleilla tehdyissä simulaatioissa näkyy itsestäänkin pitkiä jaksoja, jolloin pintalämpötila ei nouse, vaikka simulaatioissa on mukana myös ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidipitoisuus. Tässä on joitakin esimerkkejä:

Ilmastomallien ennusteissa näkyy samanlaisia hitaamman lämpenemisen jaksoja kuin vuoden 1998 jälkeen. Vasemmalla on esitetty kolmen eri päästöskenaarion mallisimulaatioiden tuloksia IPCC:n neljännestä arviointiraportista. Oikealla ylhäällä on simulaatioesimerkki tutkimuksesta Easterling & Wehner (2009). Oikealla alhaalla vastaava esimerkki tutkimuksesta Meehl ja muut (2011).

Kaikissa simulaatioesimerkeissä näkyy jaksoja, jolloin pitkäaikainen lämpenemistrendi keskeytyy jopa kymmeniksi vuosiksi ja jatkuu sitten taas. Kuvassa on esitetty myös IPCC:n neljännen arviointiraportin ennustesimulaatioiden tuloksia, joissa siis myös näkyy taukoja lämpenemisessä. Kyseisessä raportissa puhutaan tulevasta lämpötilakehityksestä hiukan varomattomin sanankääntein. Sieltä voi saada sen kuvan, että lämpötilan pitäisi nousta joka vuosikymmen tietyn määrän. Kyseisessä tekstissä tietysti tarkoitetaan, että lämpötila nousee keskimäärin sen tietyn määrän, vaikkei välttämättä teekään niin jokaisena vuosikymmenenä. Ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat kuitenkin käyttäneet tätä varomattomasti muotoiltua tekstiä harhaanjohtamaan ihmisiä, vaikka samassa raportissa on esitetty yllä esitetyt simulaatiot, joista asian oikea laita selviää.

Yllä esitetyt simulaatioesimerkit ovat kaikki aika uusia. Simulaatioissa on nähty samanlaisia asioita jo aiemmin. Seuraavassa kuvassa on esitetty simulaatioesimerkkejä IPCC:n toisesta arviointiraportista, joka julkaistiin vuonna 1995, siis ennen tämän nykyisen lämpenemistauon alkamista:

Mallisimulaatioiden tuloksia IPCC:n toisesta arviointiraportista. Vuosi nolla tarkoittaa vuotta 1990.

On mielenkiintoista havaita, että yhdessä IPCC:n toisen arviointiraportin simulaatioista esiintyy voimakas piikki noin vuoden 1995 paikkeilla. Tämä on verrattavissa maapallon pintalämpötilassa esiintyneeseen piikkiin vuonna 1998. Kyseisen simulaation voisi siis katsoa tavallaan ennustaneen tulevaa lämpenemistaukoa, sillä siinä simulaatiossa on selvästi pitkä tauko lämpenemisessä, vaikka sen vuoden 1995 jälkeistä kehitystä onkin vaikea seurata kuvaajasta. Ei se kuitenkaan aito ennustus ole, vaan kyseessä on sattuma. Se on jännä yksityiskohta joka tapauksessa.

Ilmastomallien simulaatioista nähdään siis selvästi, että kun kasvihuonekaasujen lisääntyminen nostaa maapallon lämpötilaa pitkällä aikavälillä, muut tekijät aiheuttavat ajoittain taukoja lämpötilan nousuun. Vastaavasti muut tekijät välillä nopeuttavat lämpötilan nousua. Tämä on todettu tutkimuksessa Easterling & Wehner (2009): ”Me osoitamme, että 2000-luvun ilmasto voi ja todennäköisesti tulee tuottamaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jaksoja, jolloin maapallon keskimääräinen pintalämpötila ei nouse tai jopa hieman viilenee pitemmällä aikavälillä tapahtuvan lämpenemisen aikana”.

Tällä hetkellä lämpenemistaukoa aiheuttanut tekijä näyttää olleen El Niñon vaihtelu, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että kasvihuonekaasujen aiheuttama lämmitysvaikutus onkin mennyt meriin, eikä ole jäänyt lämmittämään maapallon pintaa. Tätä on selvitetty viimeaikaisissa tutkimuksissa.

Yllä jo esiteltiin tuloksia tutkimuksista Lean & Rind (2009) sekä Meehl ja muut (2011). Vastaavanlaisia tuloksia ovat saaneet myös Kaufmann ja muut (2011), Hunt (2011), Guemas ja muut (2013) sekä Watanabe ja muut (2013). Kaikkien näiden tutkimuksien mukaan lämmön kulkeutuminen meriin on tärkein syy lämpenemistauolle. Myös auringon vähäisen aktiivisuuden on sanottu saattaneen vaikuttaa asiaan jonkun verran. Lisäksi Solomon ja muut (2010) ovat tuoneet esiin mahdollisuuden, että vesihöyryn määrän muutokset stratosfäärissä olisivat saattaneet nopeuttaa lämpenemistä 1990-luvulla ja hidastaa lämpenemistä 2000-luvulla.

Meriin menevä lämpö on myös mitattu. Seuraavassa kuvassa on esitetty merien yläkerroksen (0-700 m) lämpötilakehitys, joka tässä tapauksessa on esitetty lämpömääränä. Kuva on tutkimuksesta Lyman ja muut (2010):

Kuvasta nähdään, että vuoden 1998 jälkeen lämpö maailman merissä on lisääntynyt selvästi.

Milloin maapallon pinnan lämpeneminen sitten jatkuu? Silloin kuin kaikkien ilmastoon vaikuttavien tekijöiden yhteisvaikutus on maapallon pintaa lämmittävä. Pysähdys voi kestää vaikka 50 vuotta, jos muut tekijät viilentävät maapallon pintaa tarpeeksi kumotakseen kasvihuonekaasujen vaikutuksen. Niin pitkä pysähdys ei kuitenkaan ole nykytietojen valossa kovin todennäköistä.

Lämpenemisen jatkumiselle on olemassa hyvät edellytykset. Viime vuosina maapallon pintalämpötila on pysynyt hyvin korkealla, lähellä ennätyslämpötiloja, vaikka auringon aktiivisuus oli hyvin alhainen ja El Niñon sekä La Niñan vaihtelussa on ollut pitkään La Niña -vaihe päällä. Ilman kasvihuonekaasujen vaikutusta nämä tekijät olisivat viilentäneet maapalloa huomattavasti. Nyt näin ei ole käynyt. Kasvihuonekaasujen lämmitysvaikutus näyttää siis olevan edelleen olemassa. Tästäkin on havaintotietoa olemassa, kuten seuraavaksi nähdään.

Maapallon ilmakehän satelliitista käsin tehtyjä lämpösäteilyn spektrimittauksia tarkastellut tutkijaryhmä (Chapman ja muut, 2013) havaitsi, että hiilidioksidin lämmitysvaikutus on 2000-luvulla edelleen noussut. He laskivat spektrimittausten perusteella, paljonko maapallolta pois lähtevän säteilyn määrä on muuttunut niillä taajuuksilla, joilla kasvihuonekaasut pidättävät maapallolta pois lähtevää lämpösäteilyä. Heidän tuloksiensa mukaan kasvihuonekaasut olivat vuosien 2002 ja 2012 välillä pidättäneet yhä enenevän määrän maapallolta pois lähtevästä säteilystä omilla taajuuksillaan. Näin tapahtui ainakin hiilidioksidin, otsonin ja metaanin tapauksessa hiilidioksidin vaikutuksen ollessa suurin. Havaitut muutokset vastasivat sitä, mitä oli odotettavissa kasvihuonekaasujen lisääntymisestä kyseisen kymmenen vuoden aikana. Seuraavassa kuvassa on esitetty heidän tuloksensa:

Huomautettakoon, että tämä Chapmanin ja muiden tutkimus oli esitetty huhtikuussa 2013 konferenssissa, eikä tutkimusta ole ilmaisesti vielä virallisesti julkaistu. Tässä esitetyt tiedot ovat peräisin konferenssijulkaisusta.

Lähteet:

IPCC:n toinen arviointiraportti (yli 50 MB PDF-tiedosto, tekstin kuvaaja löytyy PDF:n sivulta 314, joka on raportin sivu 300).

IPCC:n neljännen arviointiraportin simulaatiotulokset: kuva 10.5 kuvateksteineen.

D. Chapman, P. Nguyen, M. Halem, A decade of measured greenhouse forcings from AIRS, Proc. SPIE 8743, Algorithms and Technologies for Multispectral, Hyperspectral, and Ultraspectral Imagery XIX, 874313 (May 18, 2013); doi:10.1117/12.2017019. [tiivistelmä]

John A. Church, Neil J. White, Leonard F. Konikow, Catia M. Domingues, J. Graham Cogley, Eric Rignot, Jonathan M. Gregory, Michiel R. van den Broeke, Andrew J. Monaghan, Isabella Velicogna, Revisiting the Earth’s sea-level and energy budgets from 1961 to 2008, Geophysical Research Letters, Volume 38, Issue 18, 28 September 2011, DOI: 10.1029/2011GL048794. [tiivistelmä, koko artikkeli]

David R. Easterling, Michael F. Wehner, 2009, Is the climate warming or cooling? Geophysical Research Letters, Volume 36, Issue 8, April 2009, DOI: 10.1029/2009GL037810. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Virginie Guemas, Francisco J. Doblas-Reyes, Isabel Andreu-Burillo & Muhammad Asif, Retrospective prediction of the global warming slowdown in the past decade, Nature Climate Change, 3, 649–653 (2013) doi:10.1038/nclimate1863. [tiivistelmä]

B. G. Hunt, The role of natural climatic variation in perturbing the observed global mean temperature trend, Climate Dynamics, February 2011, Volume 36, Issue 3-4, pp 509-521, DOI: 10.1007/s00382-010-0799-x. [tiivistelmä]

Robert K. Kaufmann, Heikki Kauppi, Michael L. Mann, and James H. Stock, Reconciling anthropogenic climate change with observed temperature 1998–2008, PNAS July 19, 2011 vol. 108 no. 29 11790-11793, doi: 10.1073/pnas.1102467108. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Judith L. Lean, David H. Rind, How will Earth’s surface temperature change in future decades? Geophysical Research Letters, Volume 36, Issue 15, 16 August 2009, DOI: 10.1029/2009GL038932. [tiivistelmä, koko artikkeli]

John M. Lyman, Simon A. Good, Viktor V. Gouretski, Masayoshi Ishii, Gregory C. Johnson, Matthew D. Palmer, Doug M. Smith, & Josh K. Willis, Robust warming of the global upper ocean, Nature 465, 334–337 (20 May 2010) doi:10.1038/nature09043. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Gerald A. Meehl, Julie M. Arblaster, John T. Fasullo, Aixue Hu & Kevin E. Trenberth, 2011, Model-based evidence of deep-ocean heat uptake during surface-temperature hiatus periods, Nature Climate Change, 1, 360–364 (2011) doi:10.1038/nclimate1229. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Stefan Rahmstorf et al 2012, Comparing climate projections to observations up to 2011, Environ. Res. Lett. 7 044035 doi:10.1088/1748-9326/7/4/044035. [tiivistelmä, koko artikkeli]

B. D. Santer, C. Mears, C. Doutriaux, P. Caldwell, P. J. Gleckler, T. M. L. Wigley, S. Solomon, N. P. Gillett, D. Ivanova, T. R. Karl, J. R. Lanzante, G. A. Meehl, P. A. Stott, K. E. Taylor, P. W. Thorne, M. F. Wehner, F. J. Wentz, 2011, Separating signal and noise in atmospheric temperature changes: The importance of timescale, Journal of Geophysical Research: Atmospheres (1984–2012), Volume 116, Issue D22, November 2011, DOI: 10.1029/2011JD016263. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Susan Solomon, Karen H. Rosenlof, Robert W. Portmann, John S. Daniel, Sean M. Davis, Todd J. Sanford, Gian-Kasper Plattner, Contributions of Stratospheric Water Vapor to Decadal Changes in the Rate of Global Warming, Science 5 March 2010: Vol. 327 no. 5970 pp. 1219-1223, DOI: 10.1126/science.1182488. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Masahiro Watanabe, Youichi Kamae, Masakazu Yoshimori, Akira Oka, Makiko Sato, Masayoshi Ishii, Takashi Mochizuki, Masahide Kimoto, Strengthening of ocean heat uptake efficiency associated with the recent climate hiatus, Geophysical Research Letters, Volume 40, Issue 12, pages 3175–3179, 28 June 2013, DOI: 10.1002/grl.50541. [tiivistelmä]

Arktisen merijään heijastavuus pienentynyt kolmen vuosikymmenen aikana

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Merijään heijastavuus eli albedo säätelee säteilytasetta. Albedon pieneneminen vaikuttaa merijään sulamisnopeuteen.

Ilmatieteen laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan Arktisen merijään albedo eli heijastavuus on pienentynyt viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Tutkimus julkaistiin arvostetussa Nature Climate Change –julkaisussa 4.8.2013. Arktisen merijäävyöhykkeen albedo säätelee kesäkuukausina alueen säteilytasetta ja on siksi tärkeä muuttuja Arktisen ilmaston kannalta. Heijastavuuden pieneneminen tarkoittaa sitä, että yhä suurempi osa auringon säteilyenergiasta imeytyy jäähän, mikä kiihdyttää jään sulamista.

Tutkimuksessa analysoitiin 28 vuotta (1982 – 2009) kattava aikasarja, joka oli muodostettu napa-alueen yli lentävien sääsatelliittien mittauksista. Aikasarja tuotettiin Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSATin CM SAF-projektissa (Satellite Application Facility on Climate Monitoring), jossa Ilmatieteen laitos on partnerina vastuullaan kyseisen albedo-aikasarjan kehittäminen.

Aineistosta paljastuneet trendit olivat selkeät: Pohjoisen jäämeren alueen, mukaan lukien avovesi ja merijää, keskimääräinen albedo on laskusuunnassa kaikkina kesäkuukausina (touko-elokuu). Tämä johtuu pääasiassa jääpeitteen kutistumisesta. Kun analyysi rajoitettiin pelkästään jään peittämään alueeseen, nähtiin vastaavan suuruista albedon pienenemistä kesä-elokuun aikana. Tämä tarkoittaa, että myös jäljellä olevan merijääalueen keskimääräinen heijastavuus on pienentynyt tutkimusjakson aikana. Merijäävyöhykkeen albedon pienenemisnopeus elokuussa on ollut noin 3 prosenttiyksikköä vuosikymmenessä.

Tutkimuksessa arvioitiin myös sitä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet eniten merijääalueen albedon pienenemiseen. Tuloksissa havaittiin, että jääpeitteen konsentraation pieneneminen oli tärkein tekijä. Muita merkittäviä tekijöitä olivat ilman lämpötilojen kohoaminen ja pidentyneet sulamiskaudet. Arktisen merijääalueen pienentynyttä albedoa voidaan pitää sekä syynä että seurauksena merijäässä tapahtuviin muutoksiin.

Viite:
Aku Riihelä, Terhikki Manninen, Vesa Laine (2013): Observed changes in the albedo of the Arctic sea-ice zone for the period 1982 to 2009. Nature Climate Change, doi:10.1038/NCLIMATE1963

http://www.nature.com/nclimate/journal/vaop/ncurrent/full/nclimate1963.html

Lisätietoja:

Tutkija Aku Riihelä, aku.riihela@fmi.fi, +358 50 380 3308
Erikoistutkija Terhikki Manninen, +358 50 407 7899