Ensimmäinen virallinen tutkimusraportti CRU-sähköposteista

Ensimmäinen virallinen raportti koskien East Anglian yliopiston ilmastontutkimusyksikön (CRU) sähköpostien julkituloa on julkaistu. Raportti on Yhdistyneiden kuningaskuntien parlamentin alahuoneen tiede- ja teknologiakomitean tutkimuksen tulos. Tarjoamme tässä raportin tiivistelmän suomennettuna:

Yhteenveto

Ilmastodatan julkitulo East Anglian yliopiston (UEA) Climatic Research Unitista (CRU) [= ilmastontutkimusyksikkö] marraskuussa 2009 olisi saattanut vahingoittaa ilmastotieteen ja kyseessä olevien tutkijoiden mainetta.

Me uskomme, että asian keskittyminen CRU:hun ja erityisesti professori Phil Jonesiin, CRU:n johtajaan, on ollut suurelta osin aiheetonta. Vaikka olemmekin huolissamme, että julkitulleet sähköpostit viittaavat tylyyn kieltäytymiseen jakaa tieteellistä tietoa ja menetelmiä, me tunnemme sympatiaa professori Jonesia kohtaan, jonka täytyi olla turhautunut käsitellessään datanpyyntöjä, joista hän tiesi – tai aavisti – että niiden motivaationa oli halu vain kaivaa maata hänen työnsä alta.

Tiedon ja menetelmien jakamiseen liittyen professori Jonesin toimet olivat mielestämme yhdenmukaiset ilmastotieteessä vallitsevan yhteisen käytännön kanssa. Ilmastotieteessä ei ole yleinen käytäntö julkaista raakadataa tai tietokoneohjelmia tutkimusartikkeleissa. Ilmastotiede on kuitenkin erittäin tärkeässä asemassa ja tieteen laadun tulisi olla nuhteetonta. Siksi ilmastontutkijoiden pitäisi mielestämme alkaa laittaa kaikki heidän työtään tukeva tieto (myös raakadata) ja täydellinen menetelmien kuvaus (sisältäen tietokoneohjelmat) saataville. Jos molemmat olisivat olleet saatavilla, monet UEA:n ongelmista olisivat saattaneet olla vältettävissä.

Me uskomme, että fraasit kuten ”trick” ja ”hiding the decline” [= ”temppu” ja ”laskun piilottaminen”] olivat kollegiaalisia termejä yksityisissä sähköposteissa ja todisteet kallistuvat siihen, etteivät ne olleet osa järjestelmällistä harhaanjohtamisyritystä. Näkemämme todisteet eivät myöskään viittaa siihen, että professori Jones olisi yrittänyt kumota vertaisarviointiprosessia. Tutkijoita ei pitäisi kritisoida heidän tutkimusartikkeleita koskevista epävirallisista lausunnoistaan.

Tiedonvapauteen (FOIA [= tiedonvapauslaki/asetus]) liittyen suuri osa vastuusta tulisi olla UEA:lla. Julkitulleet sähköpostit näyttäisivät osoittavan tiedonpanttauskulttuurin vallitsevan CRU:ssa sekä tapauksia, joissa tietoa on saatettu tuhota sen julkitulon välttämiseksi. Löysimme todisteita, jotka ensitarkastelussa näyttäisivät viittaavan siihen, että UEA löysi tapoja tukea CRU:ssa vallitsevaa kulttuuria vastustaa tiedon julkituloa ilmastonmuutosskeptikoille. Se, että UEA ei täysin tajunnut mahdollista FOIA-pyyntöjen hylkäämisestä aiheutuvaa vahinkoa CRU:lle ja UEA:lle, on valitettavaa. UEA:n on tarkastettava menettelytapansa FOIA:n suhteen ja uudelleenarvioitava miten se voi tukea tutkijoita, joiden osaaminen tällä alueella on rajallinen.

Deputy Information Commissioner [= varatietovaltuutettu] on ilmoittanut selvästi, että vuoden 2000 tiedonvapauslain (Freedom of Information Act 2000) vastainen rikkomus on saattanut tapahtua, mutta syytteitä ei voitu nostaa rikkeen vanhentumisen vuoksi; asiassa ei kuitenkaan tehty tutkimusta. Meidän näkökulmastamme on epätyydyttävää jättää asia ratkaisematta. Johtopäätöksemme on, että asia on ratkaistava lopullisesti – joko Independent Climate Change Email Reviewin [= riippumaton ilmastonmuutossähköpostien katselmus] tai tietovaltuutetun toimesta.

Me hyväksymme Ilmastonmuutossähköpostien katselmuksen riippumattomuuden ja suosittelemme, että katselmuksen tulisi olla avoin ja läpinäkyvä, ottaen suullisia todisteita ja tehden julkisia haastatteluita kun se on mahdollista.

22. maaliskuuta UEA julkisti Scientific Appraisal Panelin [= tieteellinen arviointipaneeli], jota johtaa lordi Oxburgh. Tämän paneelin pitäisi määritellä, onko CRU:n työ järkevällä pohjalla ja meidän olisi ennenaikaista arvioida sen työtä etukäteen.

Kiitos tekstin kommentoinnista Jarille, Pasille ja Merimarille.

Aurinkominimin pituuden vaikutuksista

Auringon tila on ollut viime aikoina mielenkiinnon kohteena, koska Auringon aktiivisuus on ollut pitkään hyvin vähäistä ja onkin ollut puhetta, että Aurinko voisi olla vajoamassa uuteen Maunderin minimin kaltaiseen tilaan. Uudessa tutkimuksessa tähän asiaan on paneuduttu katsomalla Auringon aktiivisuusjakson vanhoja tapahtumia ja niistä on yritetty ennustaa tulevan aktiivisuusjakson voimakkuutta. Tutkimuksen ovat tehneet kaksi tutkijaa USAn Coloradosta ja yksi tutkija Brasiliasta.

Heidän mukaansa vallitseva käsitys on se, että pitkä Auringon aktiivisuuden minimi (jollainen juuri nyt on menossa) johtaa heikkoon aktiivisuusjaksoon. He ottavat tämän tutkimuksensa lähtökohdaksi ja tarkastelevat, onko heikon aktiivisuuden kestolla jotain yhteyttä seuraavan tai edeltävän aktiivisuusjakson voimakkuuteen. Lisäksi he tutkivat onko heikon aktiivisuuden kestolla jotain yhteyttä seuraavan ja edellisen aktiivisuusjakson erotukseen ja minimin ”syvyyteen”. Tutkimuksessaan he käyttävät auringonpilkkujen lukumäärää ja pinta-alaa Auringon aktiivisuuden kuvaajina.

He havaitsevat, että pitkäkestoista aktiivisuuden minimiä ympäröivät heikot aktiivisuusjaksot; sekä edeltävä että seuraava aktiivisuusjakso ovat heikkoja. Vastaavasti lyhyen minimin ympärillä on voimakkaat aktiivisuusjaksot. Täman tutkimuksen perusteella on siis odotettavissa, että seuraava Auringon aktiivisuusjakso on heikko.

He eivät löydä merkittäviä tilastollisia eroja edeltävän ja seuraavan aktiivisuusjakson suuruuksissa, joten sen perusteella emme voi ennustaa, että tuleva aurinkojakso (aurinkojakso 24) olisi heikompi tai voimakkaampi kuin edellinen (aurinkojakso 23). He myös havaitsevat, että aktiivisuusminimi on syvempi kun minimi kestää lyhyen aikaa. Pitkäkestoisessa aktiivisuusminimissä minimi ei siis yleensä ole kovin syvä. Heidän mukaansa tämä liittyy Auringon päiväntasaajan magneettivuon toimintaan.

Lähde: Dikpati, M., P. A. Gilman, and R. P. Kane (2010), Length of a minimum as predictor of next solar cycle’s strength, Geophys. Res. Lett., 37, L06104, doi:10.1029/2009GL042280, [tiivistelmä].

Aiheeseen liittyvää: aiemmin raportoimme tutkimuksesta, jossa tutkittiin Auringon vaikutusta tulevaan ilmastoon.

Ilmastouutiset, viikko 12/2010

Uutinen ilmastouutisista

Jatkossa siirrymme viikoittaisen uutiskoosteen sijaan julkaisemaan yksittäisiä uutisia useammin. Näin saamme julkaistua uutiset tuoreempina.

Hansen selittää sään ja ilmaston

NASAn Goddard Institute for Space Studies (GISS) on julkaissut vedoksen James Hansenin ja kumppanien uudesta tutkimusartikkelista, jota ei ole virallisesti julkaistu vielä missään. Hansen on ollut yhteydessä Joseph Rommiin asian tiimoilta, ja Romm kertoo blogissaan Hansenin yhteenvedon artikkelissa kerrotuista tuloksista. Käytämme Hansenin yhteenvetoa tässä pääasiallisena lähteenä. Artikkelin aiheena on tämänhetkinen GISSin globaali pintalämpötila-analyysi, eli artikkelissa päivitetään heidän analyysinsä kuvaus. Onkin hyvä, että he julkaisevat aiheesta uuden artikkelin, koska heidän edellinen artikkelinsa on vuodelta 2001 ja analyysiin on tullut hiukan muutoksia sen jälkeen.

Otetaanpa kuitenkin aluksi heidän tiivistelmänsä suomennos:

Me päivitämme Goddard Institute for Space Studies (GISS) globaalin pintalämpötila-analyysin. Me käytämme satelliittien yövalaistusmittauksia äärimmäisessä pimeydessä sijaitsevien mittausasemien tunnistamiseen. Näitä asemia käytetään kaupunkialueilla ja kaupunkialueiden laidoilla sijaitsevien mittausasemien trendien säätämiseen, jotta saadaan pois vaikutukset, jotka eivät liity ilmastoon, ja jotta saadaan vahvistus sille, että kaupunkien vaikutukset ovat pieniä analysoidussa globaalissa muutoksessa. Koska GISSin analyysi yhdistää olemassaolevat merenpinnan lämpötilamittaukset meteorologisten asemien mittauksiin, testaamme vaihtoehtoisia valintoja merten mittaussarjoille ja osoitamme, että globaalin lämpötilan muutos on herkkä napa-alueiden arvioidulle lämpötilan muutokselle, missä mittaukset ovat rajallisia. Vertaamme GISSin, NCDC:n ja HadCRUTin globaalin lämpötilan rekonstruktioita keskenään. Teemme johtopäätöksen, että globaali lämpötila jatkoi nopeata nousuaan viime vuosikymmenellä suurista El Nino-La Nina-sykliin yhdistetyistä vuosivaihteluista huolimatta.

Tähän viimeiseen johtopäätökseen Hansen antaa Rommin jutussa myös tarkennuksen, ettei heidän analyysinsä perusteella lämpenemisen nousu edes hidastunut viime vuosikymmenellä. Tämä perustuu 5 ja 11 vuoden liukuvien keskiarvojen tarkasteluun.

Hansen ja kumppanit ennustavat, että vuosi 2010 tulee tekemään uuden globaalin lämpötilaennätyksen, elleivät loppuvuonna vaikuta La Nina -olosuhteet. Tämä ennätys tulee heidän mukaansa olemaan erityisen merkityksellinen, koska se tapahtuu juuri kun Auringon vaikutus on heikoimmillaan. Kun katsotaan liukuvaa 12 kuukauden keskiarvoa, he ennustavat lämpöennätyksen rikkoutuvan jo muutaman lähikuukauden aikana.

Heidän mukaansa kaupunkilämpösaarekkeen vaikutus on pieni, mikä ei ole uusi tai yllättävä tulos. He ottavat myös kantaa tämän talven outoon säähän pohjoisella pallonpuoliskolla. Tänä talvenahan oli se tilanne, että arktisilla alueilla oli erittäin lämmintä, kun taas keskisillä leveysasteilla oli erittäin kylmää. He toteavat, että tämä melko poikkeuksellinen tilanne sattui samaan aikaan, kun arktinen oskillaatio (AO) oli äärimmillään vuoden 1950 jälkeen. He kuitenkin esittävät vertailun USA:n lämpötiloista ja AO:n tilanteesta 2000-luvun loppupuolella ja 1970-luvulla. 1970-luvulla oli samantapaisia äärimmäisen AO:n tilanteita ja silloin USA:n lämpötilat olivat huomattavasti kylmemmät kuin tänä talvena. Hansen myös sanoo, ettei tämän ilmiön pitäisi toistua usein lähiaikoina, koska AO:n pitkäaikainen trendi on ollut kohti positiivisempia arvoja, joten lähivuosina lienee tiedossa taas leutoja talvia Suomeenkin. Hansen kuitenkin toteaa, että lämpenevässä maailmassa ilmakehässä on enemmän vesihöyryä, mikä voi aiheuttaa enemmän lunta niille seuduille, joissa lunta normaalistikin esiintyy.

Tässä tutkimusartikkelissa otetaan jonkin verran kantaa myös joihinkin julkisuudessa esillä oleviin kiistakysymyksiin, joten niistä asioista kiinnostuneiden kannattaa lukea artikkeli. Esimerkiksi artikkelissa on melko pitkä käsittely kaupunkilämpösaarekeilmiölle, joka on ollut yksi pitkäaikaisista julkisuudessa esillä olleista kiistakapuloista pintalämpötilamittauksiin liittyen.

Lähteet: Joseph Romm, ”NASA: ”It is nearly certain that a new record 12-month global temperature will be set in 2010″”
Hansen, J., Ruedy, R., Sato, M., Lo, K., ”Current GISS Global Surface Temperature Analysis”, GISS-verkkosivut [koko artikkeli].

Uudessa tutkimuksessa havaittiin Etelä-Grönlannin jäätiköiden sulaneen kiihtyvällä tahdilla vuoden 2003 jälkeen, mutta hidastuvalla tahdilla vuonna 2006. Vuoden 2006 sulaminen oli silti vielä paljon nopeampaa kuin ennen vuoden 2003 syksyä. Tämän lisäksi todettiin, että sulaminen on alkanut levitä myös Grönlannin luoteisrannikolle. Kuva: Esko Pettay.

Painovoimaa ja paikannusta jäätiköillä

Uudessa tutkimuksessa joukko tutkijoita Tanskasta ja USA:sta tarkastelee Grönlannin jäätikön sulamista. He mittaavat asiaa kahdella eri tavalla. Ensiksi he käyttävät GRACE-satelliitin painovoimamittauksia. Painovoimamittauksista näkee, kuinka paljon tietyllä paikalla on massaa. GRACEn toistuvista mittauksista on mahdollista seurata, kuinka tietyn paikan massan määrä kehittyy, siis massan väheneminen tai lisääntyminen. Jos jäätikkö sulaa ja siitä siksi valuu sulanutta vettä mereen, jäätikön massa pienenee ja se pitäisi näkyä GRACEn mittauksissa.

Toiseksi he käyttävät GPS-järjestelmää, eli tätä nykyään jo aika yleisesti tiedossa olevaa paikannusjärjestelmää, jossa myös satelliiteilla asioita mitataan. GPS:n avulla he mittaavat, kuinka paljon maankuori nousee tai laskee tietyillä paikoilla. Jään sulaessa ja valuessa vetenä mereen siitä aiheutuvan massan poistuminen johtaa maankuoren nousemiseen, koska sen päältä poistuu painoa. Näitä kahta tapaa he käyttävät yhdessä niin, että GRACEn massanmuutoksien perusteella he ennustavat, paljonko maankuori pitäisi nousta ja tarkistavat tuloksen sitten GPS-mittauksista.

Grönlannin jäätikön tiedetään sulavan kiihtyvällä tahdilla Grönlannin eteläosissa. Tässä uudessa tutkimuksessa havaittiin eteläisen Grönlannin jäätiköiden sulaneen kiihtyvällä tahdilla vuoden 2003 jälkeen, mutta hidastuvalla tahdilla vuonna 2006. Vuoden 2006 sulaminen oli silti vielä paljon nopeampaa kuin ennen vuoden 2003 syksyä. Tämän lisäksi he havaitsivat, että sulaminen on alkanut levitä myös Grönlannin luoteisrannikolle. Heidän käsityksensä mukaan se kehitys on alkanut vuoden 2005 tienoilla. Tärkeä tulos heidän tutkimuksestaan on myös se, että he osoittavat GPS-järjestelmän käyttökelpoisuuden tällaisissa mittauksissa.

Lähde: Khan, S. A., J. Wahr, M. Bevis, I. Velicogna, and E. Kendrick (2010), Spread of ice mass loss into northwest Greenland observed by GRACE and GPS, Geophys. Res. Lett., 37, L06501, doi:10.1029/2010GL042460 [tiivistelmä].

Mittauksia Golfvirran varrella

Yksi huolenaihe ilmastonmuutoksen yhteydessä varsinkin suomalaisille on Golfvirran mahdollinen hidastuminen tai jopa pysähtyminen joskus tulevaisuudessa. Josh Willis* on tutkinut joitakin mittauksia, joista asiaa voisi selvitellä. Hän käytti satelliittien mittauksia merenpinnan korkeudesta ja lämpötila-, suolaisuus- sekä nopeusmittauksia kelluvilta mittauslautoilta.

Näiden avulla hän yritti määrittää Golfvirran pohjoiseen päin virtaavan yläosan muutoksia. Suuria muutoksia hän ei löytänyt. Hän löysi pienen lisäyksen Golfvirran voimakkuudessa vuoden 1993 jälkeen, joka hänen mukaansa johtuu todennäköisesti Pohjois-Atlantin lämpenemisestä. Lisäksi virrassa esiintyy vuodenaikavaihteluita sekä useamman vuoden kestoisia vaihteluita, mutta pitkän ajan muutoksia hän ei siis havainnut ja hän toteaakin:

…nämä havainnot osoittavat, että Golf-virran merkittävää hidastumista ei tapahtunut viimeisen 7 vuoden aikana, eikä todennäköisesti tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana.

Eli toistaiseksi hyviä uutisia siltä rintamalta.

Lähde: Willis, J. K. (2010): ”Can in situ floats and satellite altimeters detect long-term changes in Atlantic Ocean overturning?”, Geophys. Res. Lett., 37, L06602, doi:10.1029/2010GL042372 [tiivistelmä].

*) Josh Willis on monelle ilmastoasioita seuranneelle tuttu mies. Hän oli mukana tutkijatiimissä, joka vuonna 2006 julkaisi tuloksia, joiden mukaan maailman meret olisivat viilenneet vuoden 2003 jälkeen. Myöhemmin selvisi, että se johtuikin joistakin ongelmista mittauslaitteistoissa. Nykyinen käsitys on, että meret ovat lämmenneet edelleen vuoden 2003 jälkeenkin. Willis itse oli avainroolissa asian selvittelyssä.

Satelliittikuva Niilistä kesäkuussa 2002. Pohjoisessa hedelmällinen delta. Kairo näkyy harmaalla värillä kohdassa, jossa joki juuri laajenee deltaksi. Idässä Punainenmeri ja Siinain niemimaa. Credit Jacques Descloitres, MODIS Land Rapid Response Team, NASA/GSFC, Visible Earth http://visibleearth.nasa.gov/.

Maailman suurin pumppu ja Niilin jokisuiston pelastaminen

Niilin deltaa uhkaa kaksi tekijää. Assuanin pato estää hedelmällisen lietteen kulkeutumisen joen suistoon, jolloin se vähitellen kuluu ja tiivistyy uuden materiaalin puutteen seurauksena. Myös Välimeren aallot aiheuttavat eroosiota. Asiaa pahentaa entisestään Välimeren pinnan ennustettu nouseminen ilmastonmuutoksen seurauksena. Sekä merenpinnan muutoksen että deltan supistumisen nopeudesta on esitetty hyvin ristiriitaisia arvioita.

Välimeressä Niilin laskukohdalla on aikoinaan ollut merenlahti, joka sittemmin täyttyi Niilin veden mukana kulkeutuneista sedimenteistä. Näin syntyi Niilin delta eli jokisuisto, joka ulottuu nykyään muuta rantaviivaa pitemmälle mereen. Tämä jokisuisto on erittäin hedelmällistä maata.

Tänä vuonna Egypti ja YK aloittavat viisivuotisen tutkimuksen mahdollisuuksista, kuinka Niilin deltaa olisi mahdollista suojella meren vaikutuksilta. Lisäksi suunnitteilla on erilaisia suurprojekteja Egyptin asuinkelpoisen alueen säilyttämiseksi ja jopa kasvattamiseksi. Yhden suunnitelman mukaan maailman suurimman pumppuaseman avulla olisi mahdollistaa johtaa 10 % Niilin vedestä asumattomalle aavikolle uuden deltan luomiseksi.

Lähde: Bohannon, John: ”The Nile Delta’s Sinking Future”, Science, March 19, 2010, doi: 10.1126/science.327.5972.1444 [tiivistelmä].

Valkopyrstöriekon vaikeudet ja suippopyrstösirkkusen surkeudet

Juuri julkaistu ”State of the Birds 2010” -raportti arvioi tulevia ilmastonmuutoksen vaikutuksia lintupopulaatioihin Yhdysvaltojen eri biomeissa eli suurekosysteemeissä. Jotkin lajit näyttävät menestyvän hyvin, toiset vähenevät, kolmannet katoavat.

Kaikkein herkimpiä ovat merestä riippuvaiset sekä Havaijin saarilla elävät lajit. Albatrossit, suulat, fregattilinnut ja muut merilinnut ovat erityisen haavoittuvaisia. Nämä lajit lisääntyvät melko hitaasti ja pesivät paikoilla, joita ilmastonmuutos uhkaa. Populaatioiden pienenemisen ainoa syy ei kuitenkaan ole ilmastonmuutos, koska myös ylikalastus, saastuminen ja tulokaslajit pienentävät näiden lintujen kantoja.

Rannikkoalueiden linnut eivät ole aivan yhtä haavoittuvaisia kuin varsinaiset merilinnut. Suippopyrstösirkkusta (Ammodramus caudacutus) ja yleensäkin rannikkolajeja kuitenkin uhkaavat nouseva merenpinta, lisääntyvä myrskyisyys ja ravintoketjujen muuttuminen veden lämmetessä. Muuttavilla lajeilla ongelmat voivat kärjistyä myös levähdys- ja talvehtimisalueilla. Merenpinnan nouseminen ja elinympäristön kutistuminen ovat myös saarilla elävien lajien ongelmia.

Melko herkkiä ovat myös arktiset ja vuoristolajit sekä ruohostoalueiden linnut. Valkopyrstöriekkoa (Lagopus leucura), ruusuvuoripeippoa (Leucosticte tephrocotis) ja muita vastaavia lajeja voivat uhata lisääntymis- ja ruokailupaikkojen katoaminen, kun lämpötilan kohoaminen muuttaa pintavesiä ja kasvillisuutta. Vuoristojen alpiininen kasvillisuusvyöhyke saattaa kadota. Lajien selviämistä kuitenkin auttanee se seikka, että näillä alueilla ihmisen aiheuttama häirintä on hyvin pientä.

Kaikkein kestävimpiä ovat kuivien alueiden, kosteikkojen ja metsien lajit. Nekään eivät kuitenkaan ole täysin turvassa. Esimerkiksi kosteikoilla elävät linnut kärsivät kuivuuden lisääntymisestä. Metsissä vaikuttavat muuttuva sademäärä ja metsäpalot sekä lisääntyvät loiset ja sairaudet. Monet metsien linnut ovat kuitenkin laajalle levinneitä ja nopeasti lisääntyviä, joten ilmastonmuutos ei ilmeisestikään ole niille suuri uhkatekijä.

Varmoja ennustuksia ilmastonmuutoksen vaikutuksista eri lajeihin on mahdotonta antaa. Edes itse ilmastonmuutoksen paikalliset vaikutukset eivät ole yksiselitteisiä. Lisäksi moniin lintuihin vaikuttavat samanaikaisesti useat muutkin uhkatekijät, eikä kaikista lajeista ole saatavilla tarpeeksi pohjatietoa.

Lähde: North American Bird Conservation Initiative, American Bird Conservancy, Association of Fish and Wildlife Agencies, Cornell Lab of Ornithology, Klamath Bird Observatory, National Aubudon Society, National Fish and Wildlife Foundation, The Nature Conservancy, U.S. Fish and Wildlife Service, U.S.D.A. Forest Service, and U.S. Geological Survey: ”The State of the Birds 2010 Report on Climate Change” [tiivistelmä, koko artikkeli].

Uutiskoosteen kirjoittivat Ari (Hansen, painovoima ja paikannus, Golfvirta) ja Jari (muut uutiset).

”Mallit ovat epäluotettavia”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

”Mallit kuvaavat huonosti pilviä, pölyä ja peltojen, maatilojen ja metsien kemiaa ja biologiaa. Mallit ovat täynnä korjaustekijöitä, joten mallit ovat enemmän tai vähemmän sopusoinnussa havaintojen kanssa. Mutta ei ole syytä uskoa, että samat korjaustekijät antaisivat oikean toiminnan maailmassa, jossa on erilainen kemia, kuten esimerkiksi maailmassa, jossa on enemmän hiilidioksidia.” (Freeman Dyson)

Mitä tiede sanoo…

Vaikka ilmastomalleissa on epävarmuuksia, ne kuvaavat menneisyyttä onnistuneesti ja ovat tehneet ennustuksia, jotka on jälkeenpäin vahvistettu havainnoin.

Lue koko teksti >>>

”Ilmasto viilenee”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

”Ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt ja viileneminen on alkanut. Yksikään ilmastomalli ei ole ennustanut viilenevää. Näin ollen tulevaisuuden ilmastoennusteet ovat epäluotettavia.” (lähde: Henrik Svensmark)

Mitä tiede sanoo…

Empiiriset mittaukset osoittavat, että Maapallolle kertyy edelleen lämpöä ja ilmaston lämpeneminen jatkuu. Pintalämpötila voi lyhyellä aikavälillä osoittaa viilenemistä, kun lämpö siirtyy ilmakehän ja valtameren välillä, jonka lämpökapasiteetti on paljon suurempi kuin ilman.

Lue koko teksti >>>

Kuka keksi lämpömittarin?

Monille meille eräs rakkaimmista ja eniten käytetyistä mittalaitteista on lämpömittari. Sen näyttämästä keskustelemme ystäviemme kanssa kahvipöydässä ja kylänraitilla. Sen avulla tarkistamme, voimmeko jäädä kotiin laiskottelemaan raskaan työ- tai koulupäivän sijasta. Siitä katsomalla tiedämme, mitä meidän on puettava päällemme. Kuka näin tärkeän vehkeen keksi?

Taas on töihin mentävä. Kuva Ari Jokimäki.

Muinaisen Kreikan filosofien töistä löytyy jo mainintoja jonkinlaisista lämpötilaa osoittavista laitteista. Philo (20 eKr. – 50 jKr.) tiettävästi teki laitteen, joka perustui ilman laajenemiseen ja kutistumiseen lämpötilan mukaan. Hän laittoi toisesta päästä suljetun putken avoimen pään vesiruukkuun. Kun Aurinko lämmitti putkea, ilman laajeneminen aiheutti paineen nousun putkessa ja tämä paineen nousu sitten aiheutti putken ilman työntymisen veteen, jolloin se näkyi ruukussa ilmakuplina. Kun laite laitettiin varjoon, putki jäähtyi ja siinä oleva ilma kutistui, jolloin vesi pääsi taas nousemaan putkeen. Myös Heron (n. 10-70 jKr.) oli ainakin suunnitellut lämmönmittauslaitetta.

Tämän jälkeen Avicenna (n. 980-1037) kehitteli samaan periaatteeseen perustuvan yksinkertaisen lämmönmittauslaitteen. Samantapaisia laitteita, suunnittelivat ja rakensivat myöhemmin myös Cornelius Drebbel (1572-1633) ja Galileo Galilei (1564-1642). Bethune (1832) kuvasi Galileon laitetta näin:

Vuonna 1638 Castelli kirjoitti Cesarmille, että ”hän muisti Galileon hänelle 35 vuotta sitten näyttämän kokeen, jossa hän otti pienen lasipullon, noin kananmunan kokoisen, jonka kaula oli 22 tuumaa pitkä ja ohut kuin olki. Hän oli lämmittänyt pullon hyvin käsissään ja laittoi sitten pullon suun astiaan, jossa oli hiukan vettä. Sitten hän irroitti kätensä pullosta ja vesi nousi pullon kaulaan yli yksitoista tuumaa korkeammalle kuin astian veden taso. Galileo käytti tätä periaatetta rakentaessaan laitetta lämmön ja kylmyyden mittaamiseen.”

Näitä varhaisia laitteita kutsutaan termoskoopeiksi. Termoskooppi on laite, joka mittaa pelkästään lämpötilan muutoksia, ei varsinaisesti lämpötilaa. Ensimmäisen yksityiskohtaisen kaavion ”termoskoopista” esitti Giuseppe Biancini (1566-1624) vuonna 1617.

Seuraava kehitysaskel oli lämpötila-asteikon lisääminen. Tässä vaiheessa siirrytään termoskoopista lämpömittariin. Ensimmäisen asteikolla varustetun termoskoopin, eli lämpömittarin, suunnitteli Robert Fludd (1574-1637). Hän ei kuitenkaan itse rakentanut suunnittelemaansa laitetta. Ensimmäisen lämpömittarin rakensi todennäköisesti Francesco Sagredo (1571–1620). Vuonna 1613 hän kirjoitti Galileolle näin:

Olen kehitellyt keksimääsi lämmön mittauslaitetta erilaisiin sopiviin ja täydellisiin muotoihin niin, että kahden huoneen välinen lämpötilaero nähdään jopa 100 asteeseen saakka.

Sagredon työ näyttää edeltäneen myös joskus ensimmäiseksi lämpömittarin rakentajaksi kutsutun Santorius Santoriuksen (1561-1636) työtä. Santoriuksen laite mittasi potilaan uloshengitysilman lämpötilaa, mutta oli erittäin hidas menetelmä. Tähän mennessä kaikki mittalaitteet olivat kuitenkin hiukan viallisia, koska ne eivät mitanneet pelkästään lämpötilaa, vaan myös ilmanpainetta.

Ensimmäisen lämpömittarin, joka aidosti mittasi vain lämpötilaa, rakensi vuoden 1654 tienoilla Ferdinando de Medici (1610-1670). Hänen rakentamansa laite oli alkoholilla täytetty tiivis putki, joka oli monella tapaa samanlainen kuin nykyaikaiset lämpömittarit. Elohopeaa käytti ensimmäisenä lämpömittarissaan vuonna 1714 Daniel Fahrenheit (1686-1736), joka tunnetaan myös lämpötila-asteikon kehittäjänä.

Huomaamme siis, että lämpömittari on todellakin niin mielenkiintoinen vehje, että sillä on jopa monta keksijää. Melkein kaikkia yllämainittuja henkilöitä on joissain yhteyksissä esitetty lämpömittarin keksijäksi. Lisätään vielä, että ensimmäisen kerran laitettaan sanalla ”thermometer” (= termometri eli lämpömittari) kuvasi vuonna 1624 Jean Leurechon (n. 1591-1670).

Linkkejä

Firenzen Luonnonhistoriallisen museon selostus Galileo Galilein termoskoopin toiminnasta (toinen selostus samasta paikasta)

Lähteet

Mary Bellis, ”The History Behind the Thermometer”, [koko artikkeli]

John Elliot Drinkwater Bethune, 1832, ”Life of Galileo Galilei”, (s. 41-42), [koko kirja]

J.M.S. Pearce, 2002, ”A brief history of the clinical thermometer”, Q J Med 2002; 95: 251-252, [koko artikkeli]

TM Electronics, ”The History of Thermometers”, [koko artikkeli]

”Kuinka herkkä ilmastomme on?”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

Brookhaven National Labin Stephen Schwartzin uusi tutkimus päätyy tulokseen, että maapallon ilmasto on vain kolmasosan niin herkkä hiilidioksidille kuin mitä IPCC olettaa. Schwartzin tulosten mukaan hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuminen ilmakehässä aiheuttaisi 1,1 °C:n nousun keskimääräisessä lämpötilassa (Planet Gore)

Mitä tiede sanoo…

Ilmastoherkkyys voidaan laskea kokeellisesti vertaamalla menneitä lämpötilan vaihteluita sen ajan luonnollisiin pakotteisiin. Monia jaksoja maapallon menneisyydestä on tutkittu tällä tavalla ja niissä löydetään laaja yksimielisyys ilmastoherkkyydelle, joka on noin 3 °C.

Lue koko teksti >>>

%d bloggers like this: