Detroitin konkurssi – yksittäinen tapahtuma vai enne tulevasta?

Detroit oli yksi maailman nykyaikaisimmista miljoonakaupungeista maailmansotien välisenä aikana. Miten Detroitista tuli autioituva, slummiutuva kaupunki, jossa puolet ihmisistä on käytännössä lukutaidottomia ja jossa on kymmeniä tuhansia hylättyjä rakennuksia? Onko Detroitin konkurssilla laajempaa merkitystä länsimaisten massakulutusyhteiskuntien tulevaisuuden kannalta?

Detroitia.

Kuva 1. Detroitia.

Joseph Tainter määrittelee tutkimuksessaan ”The collapse of Complex Societies” romahduksen yhteiskunnan monimutkaisuuden suhteellisen nopeasti eteneväksi pienentymiseksi. Detroitin voidaan ajatella romahtaneen, sillä suuri osa kaupungista on hylätty ja ainakaan niiltä osin sen infrastruktuuria ei pidetä yllä, eli sen ”monimutkaisuus” on olennaisesti pienentynyt suhteellisen lyhyessä ajassa. Seuraavassa yritän hahmotella tähän johtaneita syitä sekä pohtia, että onko Detroit yksittäistapaus vai vakavasti otettava varoitussignaali.

Teollisuuden osuuden väheneminen teollisuusmaiden talouksissa – deindustrialization– on maailmanlaajuinen ilmiö, jonka ruumiillistumana voidaan pitää Yhdysvaltojen Michiganin osavaltiossa sijaitsevaa Detroitia. Yhdysvaltain autoteollisuus, jonka keskuspaikka Detroit on, työllisti vuonna 2000 1,3 miljoonaa työntekijää kun vuonna 2009 vain 624 000 työntekijää sai palkkansa autoteollisuudesta (Smil, 2013). Detroit on suurin koskaan Yhdysvalloissa konkurssiin hakeutunut kaupunki.

Toisen maailmansodan jälkeen teollisuustyöpaikkojen määrä nousi Yhdysvalloissa tasaisesti aina vuoteen 1979 asti (Smil, 2013). Tämän jälkeen teollisuustyöpaikkojen määrä oli pitkään suhteellisen tasainen, kuten kuvasta 2 voidaan nähdä. Tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana teollisuuden työpaikkojen määrä kuitenkin laski kolmanneksella! Monet uskovat, että palvelualojen kyky työllistää on periaatteessa rajaton. Sitä ei kuitenkaan tue havainto, että Yhdysvalloissa ei syntynyt maatalouden ulkopuolisia (lisäys 11.11. klo 16.10) työpaikkoja nettomääräisesti lainkaan vuosina 2000-2010 (Smil, 2013; toinen lähde täällä, lisätty 11.11. klo 16.10). Michiganin osavaltiossa, jossa Detroit sijaitsee, katosi 47 % eli lähes puolet teollisista työpaikoista vuodesta 2000 vuoteen 2010! Jopa väkirikkaissa Ohion, New Jerseyn ja New Yorkin osavaltioissa yli kolmannes teollisista työpaikoista katosi samaisella kymmenvuotiskaudella (Smil, 2013). Teollisuustyöpaikkojen kato johti työttömyyteen ja verotulojen menetykseen ja edelleen Detroitin hallinnon konkurssiin. Onko julkisen sektorin ylivelkaantuminen se varoventtiili, josta ennennäkemätön kehittyneiden maiden työn rakennemuutos purkautuu?

n

Kuva 2. Teollisuustyöpaikkojen määrä Yhdysvalloissa.

Taloustieteilijät suhtautuvat teollisuusmaiden teollisuuden rakennemuutokseen tyypillisesti luonnollisena ja osin jopa haluttuna kehityskulkuna, jossa teollisuuden sijaan yhä suurempi osuus taloudesta on palveluja. Teollisuudesta vapautuvan työvoiman ajatellaan usein siirtyvän palvelualoille. Onko realistista olettaa, että palvelualojen työpaikat ovat yhtä tuottavia ja hyvin palkattuja kuin se teollisuustyö, jota se korvaa? Vai pitäisikö meidän yrittää pontevammin sopeutua tulevaan, jossa materiaalinen yltäkylläisyys on pitkälti historiallinen poikkeama? Teollisuustyö on perinteisesti tarjonnut suhteellisen hyvin palkattua työtä myös vähemmän koulutetulle työvoimalle. Jotkut suhtautuvatkin epäillen tähän palveluvaltaisuuteen, kuten vaikkapa Vaclav Smil tuoreessa kirjassaan Made in the USA: The Rise and Retreat of American Manufacturing ja Robert Atkinson tutkimuksessaan. Smil ja Atkinson huomauttavat, että teollisuustyö on ollut suurin innovaatioiden lähde ja että teollisuuden siirryttyä kehittyviin maihin tuotekehitys seuraa tyypillisesti perässä. Atkinsonin mukaan kyse ei ole vain siitä, että teollisuustyön tuottavuus olisi kasvanut eli vähemmällä työvoimalla saataisiin sama tuotos ja ”näkymätön käsi” ohjaisi talouden rakennemuutosta. Syynä on hänen mukaansa pikemminkin ollut mm. kehittyvien maiden alhaisista verokannoista ja valuuttojen aliarvostamisesta johtuva keinotekoinen kilpailukyky. Yhdysvalloissa olisi 13,8 miljoonaa työpaikkaa enemmän, jos teollisuus olisi kasvanut samaa tahtia kuin ei-teolliset alat.

Suomen tilanne teollisuustyöpaikkojen suhteen

Suomessa teollisuustyöpaikkojen määrä vähenee rajusti. Selvimmin se näkyy teollisuuden bruttokansantuoteosuuden laskuna (kuva 3, lähde: Tilastokeskus). Suomessa teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on pudonnut noin kolmanneksella viimeisen kymmenen vuoden aikana eli ”kehitys” on ollut samansuuntaista kuin Yhdysvalloissa. Viimeisen viiden vuoden aikana on hävinnyt 60 000 teollista työpaikkaa ja ainakin 40 000 työpaikan arvellaan katoavan ennen vuotta 2020 (lähde).

Kuva 3. Teollisuuden osuus suomen bruttokansantuotteesta (Tilastokeskus).

Kuva 3. Teollisuuden osuus suomen bruttokansantuotteesta (Tilastokeskus).

Teollisuuden osuus euromaiden kansantuotteesta

On hyvin hankalaa löytää kattavia tilastoja teollisista työpaikoista Euroopassa. Yhdysvalloissakin, jossa tilastoinnin taso on ainakin oman kokemukseni perusteella Eurooppaa huomattavasti kehittyneempää, on tilastointi teollisuuden työpaikoista puutteellista (Smil, 2013). Löysin kuitenkin tilastoja, joista pystyy ainakin epäsuorasti hiukan arvioimaan tilannetta. Käyttökelpoisimpia teollisen toiminnan tason mittareita lienee teollisuuden energiankulutus. Tässäkin mittarissa on heikkouksia, kuten se, että energian käyttö tehostuu ajan myötä.  Euroopassa teollisuuden energiankäyttö on tehostunut keskimäärin 1,5-1,8 % vuosittain. On syytä kuitenkin huomata, että esimerkiksi Saksassa energiatehokkuus lisääntyy hyvin hitaasti, koska siellä on jo käytössä energiatehokkaat teolliset prosessit. Eniten energiatehokkuus lisääntyykin kehittyvissä Euroopan maissa. Teollisuuden energiankulutuksen arvioimista hankaloittaa sekin, että talouskriisi toisaalta alentaa energiatehokkuutta, koska teollisuutta käytetään vajaakapasiteetilla, jolloin monien prosessien energiatehokkuus kärsii. Euroopan velkakriisin jälkeen teollisuuden energiatehokkuus voi siten olla itse asiassa alemmalla tasolla kuin ennen sitä.

Energiankäytön tehostumista voimakkaampi trendi eurooppalaisessa teollisuudessa on ollut sähkön käytön osuuden raju kasvu. Teollisuuden energiankulutuksessa sähkön osuus on kasvanut 50 % viimeisen 20 vuoden aikana. Tämä ei ole yllättävää, sillä sähköenergia on käyttökelpoisinta energiaa teollisuuden kannalta: siitä saadaan liike-energiaa jopa noin 90 %:n ja lämpöä lähes 100 %:n hyötysuhteella.

Yhdistettynä energiatehokkuustrendi ja teollisuuden sähköistyminen tarkoittaisi varovaisestikin arvioituna, että sähkönkulutus pitäisi olla noin kymmenyksen suurempaa euromaissa vuonna 2011 kuin vuonna 2000, mikäli teollisuuden osuus ei olisi laskenut euromaiden kansantuotteessa. Kuitenkin sähkönkulutus euromaissa oli jonkin verran alemmalla tasolla vuonna 2011 kuin vuonna 2000 vaikka kansantuotekin on jonkin verran kasvanut näiden vuosien välillä. Huomattavaa on, että Saksan, joka on Euroopan kantava talousmahti, teollinen sähkönkulutus lisääntyi (Eurostat).

Mitä Detroitista pitäisi oppia?

Vuosituhannen vaihteesta alkanut voimakas öljyn hinnannousu, jonka uskotaan laajalti olevan enemmän tai vähemmän pysyvä, tarkoitti sitä, että amerikkalaiset paitsi siirtyivät suurista, paljon polttoainetta kuluttavista amerikkalaisista autoista mm. japanilaisiin autoihin, alkoivat ajaa vähemmän (kuva 4). On syytä huomata, että Yhdysvaltain väestö on kasvanut noin 1 %:n vuodessa 2000-luvun aikana, mutta siitä huolimatta ajokilometrit eivät enää ole kasvaneet lähes kymmeneen vuoteen.

h

Kuva 4. Ajetut mailit ja bensiinin hinta Yhdysvalloissa.

Autoilun määrän voi olettaa kääntyvän laskuun ympäri kehittyneen maailman mikäli öljyntuotannossa saavutetaan huippu tai öljy kallistuu edelleen. Autoilu on öljyperäisten polttoaineiden varassa, sillä vain noin 5 % liikennepolttoaineista on ei-öljypohjaisia. Halvan öljyn tuotantohuippu koettiin jo vuonna 2006 (IEA, WEO 2010). Detroitin tapauksen keskeisimpiä oppeja on, että kulutuskäyttäytymisen muutos voi tulla suhteellisen nopeasti ja yksipuolisen elinkeinorakenteen omaavien yhteisöjen ja yhteiskuntien sopeutumiskyky tällaisiin muutoksiin on merkittävästi alentunut.

Detroitin teki poikkeuksellisen alttiiksi romahdukselle se, että sen elinkeinorakenne oli hyvin yksipuolinen. Joukkoliikenteen puuttuminen on saattanut entisestään yksipuolistaa Detroitia, sillä esimerkiksi palveluvaltaista työtä tekevä ”luova luokka” arvostaa hyviä liikenneyhteyksiä.  Luovia luokkia tutkinut Richard Florida korostaakin hyvien joukkoliikenneyhteyksien tärkeyttä jo siksi, että liikenne on amerikkalaisen perheen suurin yksittäinen kuluerä asumisen jälkeen.

Yksi tulevaisuuden haasteista on se, että maailma kaupungistuu ja samaan aikaan energiantuotannon osalta ollaan kokemassa suurta muutosta, joka on osittain vastakkainen. Vastakkaisella tarkoitan sitä, että energiankulutuksen tiheys (wattia/neliömetri) keskimäärin lisääntyy, mutta uusien energiantuotantomuotojen tuotannon, kuten aurinko- ja tuulisähkön, energiatiheys on huomattavasti alempi kuin vaikkapa kivihiilellä tai maakaasulla tuotetun sähkön (Smil, 2010). Näin ne vaativat suuria pinta-aloja ja joutuvat kilpailemaan maankäytöstä mm. asumisen ja maanviljelyn kanssa. Yksin Kiinassa on 400 miljoonaa ihmistä muuttanut maalta kaupunkiin muutamassa vuosikymmenessä. Kiinassa on jo yli 120 miljoonakaupunkia, joista monia on rakennettu paikalle käytännössä tyhjästä. Suurkaupungit ovat olleet luonteva kehityskulku kun fossiilisen energian myötä saavutettiin suurien energiatiheyksien energiantuotanto (Nikiforuk, 2012).

Suurkaupungit kuluttavat energiaa tyypillisesti 100-1000 wattia per neliömetri (Smil, 2010). Uusiutuva energia, kuten tuuli- ja aurinkovoima, tuottaa energiaa Saksassa ja Englannissa tyypillisesti 1-3 wattia neliömetriltä (Smil, 2010) eivätkä ainakaan Euroopan sähköverkot ja -markkinat pysty nykyisellään ottamaan sitä kovin hyvin vastaan (The economist, 2013). Ydinvoima on yksi mahdollisista ratkaisuista sekä kasvihuonekaasupäästöjen, että sähköverkkojen kannalta, mutta ehditäänkö/halutaanko sitä rakentaa tarpeeksi ajoissa? Bioenergialla on alhaisen energiatiheyden lisäksi ongelmana se, että sen vaikutuksista ilmastonmuutokseen ja sen potentiaaliin hillitä ilmastonmutosta liittyy paljon kysymysmerkkejä (kansantajuinen johdatus löytyy täältä). Tällä hetkellä uusien uusiutuvien energiamuotojen (tuulivoima, aurinkosähkö ja geoterminen energia) osuus on noin 1,9 % koko maailman energiankulutuksesta (BP 2013). Ne eivät välttämättä ehdi kasvaa suureen osuuteen sähköntuotannosta ennen kuin fossiilisessa energiantuotannossa saavutetaan tuotantohuippu. Fossiilisen energian tuotantohuippu saatetaan saavuttaa pian kattavan ilmastosopimuksen myötä, mutta on joidenkin arvioiden mukaan (esim. täällä) edessä joka tapauksessa lähivuosikymmeninä.

Tärkeätä on, että kuluttajat ja poliittiset päättävät tiedostavat mahdollisesti kallistuvien polttoaineiden ja fossiilisen energian todennäköisesti suhteellisen pian edessä olevan tuotantohuipun, jolloin niiden vaikutuksiin varautuminen on helpompaa.

Lähteet

Kirjoituksessa olevien linkkien lisäksi seuraavia lähteitä on käytetty:

TAINTER, J. 1989: The collapse of complex societies. (kirja)

ATKINSON, R.D., STEWART, L.A., ANDES, S.M. & EZELL, S.J. 2012: Worse Than the Great Depression:  What Experts Are Missing About American Manufacturing Decline.

BP, 2013. BP Statistical Review of World Energy 2013.

SMIL, V. 2010. Vaclav Smil: Energy Transitions. History, Requirements, Prospects. (kirja)

SMIL, V. 2013. Vaclav Smil: Made in the USA: The Rise and Retreat of American Manufacturing. (kirja)

NIKIFORUK. A. 2012: The Energy of Slaves: Oil and the New Servitude. (kirja)

5 vastausta to “Detroitin konkurssi – yksittäinen tapahtuma vai enne tulevasta?”

  1. ppessi Says:

    Yhdysvalloissa oli marraskuussa 2000 työllisiä 143 miljoonaa, nyt 2013 155 miljoonaa, mutta nettomääräisesti ei ole syntynyt työpaikkoja? Ehkä Smil ei nyt vain ole kovin luotettava lähde?

  2. Aki Suokko Says:

    Kiitos kommentista! Tosiaan, viittaan Smilin tuoreeseen kirjaan, jossa näin todetaan. Kun katsoin itse tilastoista (www.bls.gov), niin näyttäisi, että lokakuun 2000 ja 2010 välillä työpaikkojen määrä kasvoi 3,6 miljoonalla. Työssä olevien suhde työvoimaan oli vuonna 2000 64,4 % kun vuonna 2010 se oli 58,3 % (vertailukuukausi lokakuu). Vaikka Smil näyttää olevan väärässä väitteessään, niin Yhdysvaltain työpaikkojen määrä per väestö oli huomattavasti pienempi vuonna 2010 kuin vuonna 2000. Ilmeisesti myös työtuntien määrä per työntekijä keskimäärin on alempi vuonna 2010 kuin vuonna 2000, joten voi olla, että Smil on vertaillut tehtyjä tunteja joissa ero ei välttämättä ole suuri. Joka tapauksessa Smil ilmaisi itseään huonosti. Yleensä ottaen Vaclav Smiliä pidetään erittäin asiantuntevana ja faktat kunnossa pitävänä kirjoittajana. Teen myöhemmin lisäyksen tekstiin, jossa kommenttisi huomioidaan.

  3. Aki Suokko Says:

    Sanatarkasti Smil toteaa kirjassaan näin: “…But there was no net job creation during the first decade of the twenty-first century. Rather, there was an overall job loss: in January 2001 the United States had 132.5 million nonfarm jobs, whereas in December 2010 the total was 129.8 million, a 2% drop during a decade when the country’s population increased by 9.7%.”

    Eli maatalouden ulkopuoliset työpaikat itse asiassa vähenivät 2 %:lla kymmenessä vuodessa vaikka väestö kasvoi samana aikana 9,7 %. Smil on oikeassa havainnossaan, sillä esimerkiksi FEDin (Yhdysvaltain keskuspankki) julkistama kuva (http://research.stlouisfed.org/fred2/series/PAYEMS/) vahvistaa hänen viestinsä. ”Ensyklopedisena” tutkijana pidetty Vaclav Smil on siten edelleenkin luottamuksemme arvoinen.

  4. Pekka Says:

    Luonnollisesti suhdannevaihtelu vaikuttaa työpaikkojen määrään. Ei ehkä kannata verrata suhdannevaihtelun huippua laman pohjaan, ellei nyt välttämättä halua kusta lukijaa okulaariin.

    Kun katsoo BLS:n taulukkoja niin 2001 alussa oltiin jonkunlaisen suhdannevaihtelun huipulla, helmikuussa 2001 oli huippu 132,6 miljoonaa, josta sitten mentiin alas, 2008 tammikussa oli toinen paikallinen maksimi, työpaikkoja oli 138 miljoonaa. Tammikuusta 2001 tammikuuhun 2008 teollisia työpaikkoja oli hävinnyt vajaa 3,1 miljoonaa, samaan aikaan yksityiselle palvelualalle niitä oli syntynyt reilu 6,5 miljoonaa. Nettona.

    Tammikuusta 2008 tammikuuhun 2010 sitten hävisi 8,7 miljoonaa työpaikkaa, 6,3 % kaikista työpaikoista. Lokakuussa 2013 muualla kuin maataloudessa työpaikkoja oli 136,6 milljoonaa (CES), työllisyysaste 58,3 % (CPS). Toi viimeinen luku on kyllä aika masentava Suomeen verrattuna, mutta Yhdysvallat taitaa olla kotirouvien luvattu maa.

  5. Aki Suokko Says:

    Kiitos kommentista!

    Vaclav Smil ei ymmärtääkseni valinnut ajanjaksoa suhdannehuipulta suhdannelaaksoon vaan käsitteli tämän vuosituhannen ensimmäistä kymmentä vuotta. Smilin puolustukseksi on sanottava, että väestökin kasvoi vertailuajanjakson aikana 9,7 % eli melkein kymmenyksen, joten työpaikkojen määrän putoaminen 2 % samana aikana on erittäin silmiinpistävää kehitystä suhdannesyklin kohdista riippumatta. Varsinkin jos vertaa sitä edellisiin vuosikymmeniin ja edellisiin taantumiin, joiden vaikutus työpaikkojen voimakkaaseen kasvutrendiin on vain lyhytaikainen (ks. kuva http://research.stlouisfed.org/fred2/series/PAYEMS/). Työpaikkojen määrä on kuvan perusteella kasvanut viimeisen kahden taantuman jälkeen huomattavasti hitaammin kuin vaikkapa 1980- ja 1990-luvun nousukausilla. Eli vaikka vertailisimme nousukausia, niin työpaikkojen määrä on kasvanut hitaammin tällä vuosituhannella.

    Lisäksi työpaikkojen ”laatu” on heikentynyt, sillä korkean tuottavuuden teollisia työpaikkoja on lukumäärällisesti hävinnyt (mm. siirtynyt kehittyviin maihin). Samaa kehitystä on ollut Suomessakin. Olisi kiva tietää, että kuinka suuri osa Voikkaan paperitehtaalta aikanaan irtisanotuista paperityöntekijöistä on nykyisin yhtä hyvin palkatussa (eli keskimäärin tuottavassa) työpaikassa?

    Minusta olisi ajanjaksojen valinnan sijaan pikemminkin syytä miettiä, että miksi kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtui kaksi niin suurta taantumaa, että edes 9,7 %:n väestön kasvu ei näy suurempana työpaikkojen määränä?! Voi olla, että kyse on sattumasta, mutta aikamoista sattumaa on silloin se, että työpaikkojen määrän pienentyminen on ollut voimakkaampaa tällä vuosituhannella kuin viime vuosisadan taantumissa ja työpaikkojen kasvunopeus myös hitaampaa nousukaudella. Onko jokin asia saattanut muuttua pysyvästi?

    Ymmärrän siis pointtisi, että Smilin valitsema ajanjakso, tämän vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen, osuu suhdanteiden kannalta erikoisesti, mutta voinet jakaa mielipiteeni, että nousukaudetkin ovat olleet selvästi erilaisia tällä vuosituhannella kuin viime vuosisadalla työpaikkojen syntymisen suhteen. Toki esimerkiksi demografisilla tekijöillä kuten väestön ikääntymisellä voi olla vaikutusta tähän.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: