Kesällä 2012 hellepäiviä selvästi tavanomaista vähemmän

[Ilmatieteen laitoksen tiedote:]

Kesä oli keskilämpötilaltaan melko tavanomainen ja sademääriltään vaihteleva. Ukkosia ja salamointia koettiin tavanomaista vähemmän.


Kuva: Ilmatieteen laitos (kesäsään tilastot)

Ilmatieteen laitoksen mukaan kesäkuukausien eli kesä-elokuun keskilämpötila vaihteli maan etelä- ja itäosan noin 15 asteesta pohjoisimman Lapin noin 10 asteeseen. Pitkäaikaiseen keskiarvoon verrattuna poikkeamat jäivät pieniksi. Koko maan keskilämpötila oli 13,5 astetta, mikä on 0,4 astetta alle pitkäaikaisen keskiarvon. Viimeksi kesän keskilämpötila on ollut alempi vuonna 2008, jolloin se oli 12,8 astetta. Korkein keskilämpötila 16,3 astetta mitattiin Helsingin Rautatientorilla ja alin keskilämpötila 8,6 astetta Enontekiön Kilpisjärvellä.

Hellepäiviä oli kesä-elokuussa 18 eli selvästi tavanomaista vähemmän. Yksittäisistä havaintoasemista eniten hellepäiviä oli Kouvolan Utissa, jossa niitä oli yhdeksän. Korkein lämpötila 31,0 astetta mitattiin Lieksan Lampelassa heinäkuun 30. päivänä.

Kesäkuukausien sademäärässä oli suuria eroja maan eri osien välillä. Runsaimmat sateet sattuivat Pohjois-Karjalaan ja Kainuuseen, missä satoi jopa yli 360 millimetriä. Niukimmin satoi Keski- ja Pohjois-Lapissa, jossa jäätiin paikoin alle 160 millimetrin. Pitkäaikaiseen keskiarvoon verrattuna suurimmat sademäärät olivat yli puolitoistakertaisia, kun taas niukimmat sateet jäivät selvästi alle tavanomaisten arvojen. Yksittäisistä havaintoasemista eniten satoi Tohmajärven Kemiessä, jossa kolmen kuukauden sademäärä kohosi 424 millimetriin. Vähiten eli 130 mm satoi Hailuodossa. Suurin vuorokautinen sademäärä 96 millimetriä mitattiin Karvian Alkkiassa 8. heinäkuuta.

Keskimääräistä rauhallisempi ukkoskesä

Ukkoskausi 2012 jäi touko-elokuun osalta selvästi alle keskimääräisen: kokonaissalamamäärä 75 000 on vain hieman yli puolet pitkän ajan keskiarvosta (140 000). Kuukausisalamamäärissä heinäkuu 52 000 maasalamallaan ylsi lähes keskimäärään (60 000). Touko-, kesä- ja elokuu sen sijaan jäivät alle puoleen keskiarvosta.

Rajuin salamointi keskittyi tänä vuonna heinäkuun muutamaan peräkkäiseen vuorokauteen (28.–30.7.), joiden aikana paikannettiin Suomessa yli 36 000 maasalamaa, siis lähes puolet koko kesän salamamäärästä. Paikoitellen näiden ukkosten vaikutusalueilla (Varsinais-Suomi, Pirkanmaa, Keski-Suomi sekä Pohjois-Pohjanmaa) salamoita kertyi runsaasti, ja salamatiheydet olivat suuria. Toisaalta mm. Lapissa sekä Etelä- ja Pohjois-Savossa salamointi on ollut vähäistä.

Kuten salamoita, myös ukkospäiviä on ollut keskimääräistä vähemmän. Syyskuussa voi vielä esiintyä merkittäviäkin ukkosia, etenkin merialueilla.

Elokuun keskilämpötila tavanomainen mutta hellepäivät vähissä

Elokuun 2012 keskilämpötila vaihteli lounaissaariston ja Ahvenanmaan runsaasta 16 asteesta Pohjois-Lapin vajaaseen 11 asteeseen. Poikkeama pitkäaikaisesta keskiarvosta oli koko maassa alle asteen. Yleisesti ottaen maan läntisimmässä osassa ja Lapissa oli hieman tavanomaista lämpimämpää, kun taas maan etelä- ja itäosassa oli hieman tavanomaista kylmempää. Koko maan keskilämpötila oli 13,3 astetta, mikä on vain 0,1 astetta alle elokuun pitkäaikaisen keskiarvon.

Kuukauden ylin lämpötila oli 25,9 astetta, ja se mitattiin Kemiönsaaressa elokuun 17. päivänä. Alin lämpötila -4,8 astetta mitattiin Sodankylän Vuotsossa 20. päivänä. Hellettä oli koko maa huomioon ottaen vain kolmena päivänä eli 14., 16. ja 18. päivänä, kun hellepäiviä on keskimäärin elo-syyskuussa 10. Terminen syksy alkoi suuressa osassa Lappia ja osassa Koillismaata kuukauden loppupuolella, mikä oli Keski- ja Pohjois-Lapissa lähellä tavanomaista.

Kuukauden sademäärässä oli maan eri osien välillä suuria eroja. Eniten satoi Keski-Pohjanmaalta Kainuuseen ulottuvalla vyöhykkeellä, jossa sadetta tuli paikoin yli 140 millimetriä. Sen sijaan suurimmassa osassa Lappia sekä osassa Pirkanmaan, Keski-Suomen ja Etelä-Savon maakuntia sademäärä jäi alle 40 millimetrin, mikä on alle puolet tavanomaisesta. Yksittäisistä havaintoasemista eniten satoi Hyrynsalmen Moisiovaaralla, jossa sadetta kertyi 196 millimetriä. Vähiten eli 10 millimetriä satoi Kittilän Alakylässä. Suurin vuorokautinen sademäärä 71,7 millimetriä mitattiin Sotkamon Saviahossa elokuun 7. päivänä.

Elokuussa uuden vertailukauden 1981-2010 keskilämpötilat ovat maan etelä- ja keskiosassa noin puoli astetta ja pohjoisosassa vajaat puoli astetta edellisen vertailukauden keskilämpötiloja korkeammat. Elokuussa sademäärien vuosien välinen ja paikallinen vaihtelu on suurta, mikä näkyy myös asemakohtaisissa vertailuarvoissa. Koko maan mittakaavassa sademäärä on uudella vertailukaudella lähes sama kuin edellisellä vertailukaudella.

Lisätietoja:

Säätilastoja Ilmastopalvelusta puh. 0600 1 0601 (3,98 e/min + pvm)
Sääennusteet palvelevalta meteorologilta 24 h/vrk puh. 0600 1 0600 (3,98 e/min + pvm)

Elokuun säätilastot: http://ilmatieteenlaitos.fi/elokuu
Kesäsään tilastot: http://ilmatieteenlaitos.fi/kesatilastot

Meteorologit Twitterissä: http://twitter.com/meteorologit

Keeling osoitti ilmastoskeptikoiden väitteet vääriksi jo ennen niiden esittämistä

[Tämä on suomennos Skeptical Sciencessa julkaistusta artikkelistani ”Climate skeptic claims prebunked by Keeling”.]

Ne, jotka ovat seuranneet keskusteluita ilmaston lämpenemisestä, ovat luultavasti nähneet väitteitä siitä, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden mittauksiin ei voida luottaa, koska ne on tehty hiilidioksidia päästävän tulivuoren huipulta (oikeastaan tulivuoren rinteeltä, sillä mittausasema on 3400 metrin korkeudessa, kun taas tulivuoren huippu on yli 4100 metrin korkeudessa). Väitteiden taustalla on vihjaus siitä, ettemme tiedä onko ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousussa vai ei. Tässä katsomme mitä Charles David Keeling (1928 – 2005) kirjoitti aiheesta kauan sitten.

Charles David Keeling laboratoriossa

Monet lukijoista saattavat olla tietoisia siitä, että Keeling organisoi 1950-luvulla alkaneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden mittaukset, joiden seurauksena syntyi kuuluisa ”Keelingin käyrä”, joka kuvaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kehitystä mitattuna Havaijilla sijaitsevalta Mauna Loa -tulivuorelta. Tämä valittiin mittauspaikaksi, koska Havaiji sijaitsee keskellä valtamerta ja kaukana häiritsevistä hiilidioksidin lähteistä, kuten suurista kaupungeista. Lisäksi mittausaseman sijainti korkealla takaa sen, että mitattavat ilmamassat edustavat laajoja alueita. Keelingin käyrä on kuuluisa ja perustuu tulivuoren purkausaukkojen läheltä tehtyihin mittauksiin, joten on melko luonnollista, että on väitetty tulivuoren läsnäolon saattavan kaiken tietomme ilmakehän hiilidioksidista kyseenalaiseksi. Monet lukijoista tietysti tietävät, ettei se ole totta, mutta katsomme tässä joka tapauksessa, mitä Keeling kirjoitti asiasta vuonna 1960. Osoittautuu, että hän osoitti kyseiset väitteet vääriksi jo ennen kuin ne oli edes esitetty.

Vuonna 1960 Keeling julkaisi tutkimusartikkelin ”The Concentration and Isotopic Abundances of Carbon Dioxide in the Atmosphere” (koko artikkeli on vapaasti ladattavissa linkitetyltä tiivistelmäsivulta). Tässä artikkelissa hän esitteli tuloksia muutama vuosi aikaisemmin alkaneista ilmakehän hiilidioksidimittauksista. Artikkelin alkupuolella hän kirjoittaa:

”Kolmea kaasuanalysaattoria, … , on käytetty mittaamaan hiilidioksidin pitoisuutta jatkuvasti Etelämantereella, Havaijilla ja Kaliforniassa sijaitsevilla asemilla.”

Eli jo alusta asti Keelingin mittauksissa oli mukana mittauksia myös muilta asemilta kuin Mauna Loalta. Sen pituinen se? Kyseisten väitteiden osalta kyllä, mutta katsotaan kuitenkin mitä muuta sanottavaa Keelingillä on tästä asiasta.

Jos unohdamme todellisen tilanteen hetkeksi, niin mitä jos Mauna Loa olisikin ainoa hiilidioksidipitoisuuden mittausasema, kuten asiasta esitetyt väitteet näyttävät vihjaavan? Olisiko meillä silloin syytä epäillä hiilidioksidimittauksia? Keeling käsittelee myös tätä kysymystä. Hän kertoo, että kaikilta kolmelta mittausasemalta löytyi paikallisia hiilidioksidilähteitä, jotka häiritsivät mittauksia. Etelämantereella mittausaseman läheisyydessä oli fossiilisia polttoaineita käyttäviä koneita, jotka häiritsivät mittauksia:

”[Häiriö] näkyi selvästi merkittävinä heilahduksina muuten vakaana pysyneessä kirjoittimen kynässä ja poistettiin analyysistä mittaustuloksia tarkastettaessa.”

Mauna Loan mittaussarjassa näkyi myös ylimääräistä vaihtelua:

”Tämän katsotaan johtuvan läheisistä tulivuoren purkausaukoista tulevasta hiilidioksidista; saaren maanviljelyyn, teollisuuteen ja kotitalouksiin liittyvästä palamisesta; sekä rinteitä ylös puhaltavan tuulen tuomasta, vähemmän hiilidioksidia sisältävän ilman vaikutuksesta.”

Keeling näyttää siis olevan hyvin perillä siitä, että ”Mauna Loa on tulivuori”. Hän myös osoitti muita häiriön lähteitä. Keeling ei kuitenkaan ollut ainoastaan tietoinen tilanteesta, vaan hän tiesi myös, miten asia voidaan korjata:

”Tässä ilmoitetut arvot ovat mittauksien keskiarvoja ajoilta, jolloin tuuli puhalsi rinteitä alas tai vaakasuoraan ja jolloin mitatut pitoisuudet pysyivät vakaina useiden tuntien ajan tai pitempään.”

Kalifornian mittausasemalla tilanne oli mielenkiintoinen. Mitatut hiilidioksidipitoisuudet vaihtelivat suuresti:

”Suurimmat pitoisuudet esiintyvät silloin, kun tuuli puhaltaa hiljaa pohjoisesta, Los Angelesin suunnasta. Pienimmät pitoisuudet esiintyvät tuulen puhaltaessa lännestä keskivoimakkuudella tai voimakkaammin.”

Siis pitoisuudet ovat suurimmat, kun tuulet puhaltavat suuren kaupungin suunnasta? Miksi niin? Voisiko olla niin, että ihmisen toiminnasta pääsee hiilidioksidia ilmakehään?

Tämän jälkeen Keeling käsittelee hiilidioksidin vuodenaikaisvaihtelua, joka näkyy pohjoisella pallonpuoliskolla, muttei eteläisellä pallonpuoliskolla. Hiilen isotooppi 13:n mittauksiin perustuen hän päättelee, että vain pohjoisella pallonpuoliskolla näkyvä vuodenaikaisvaihtelu johtuu maakasvillisuuden toiminnasta. Hän toteaa myös, että vuodenaikaisvaihtelun maksimit ja minimit hiilidioksidipitoisuudessa sopivat hyvin yhteen pohjoisen pallonpuoliskon maakasvillisuuden toiminnan ajoituksen kanssa. Keelingin mukaan eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttuva vuodenaikaisvaihtelu selittyy eteläisen pallonpuoliskon pienemmällä maakasvillisuuden pinta-alalla.

Päästäksemme takaisin hiilidioksidimittauksiin liittyviin väitteisiin, Keeling käsittelee seuraavaksi hiilidioksidipitoisuuden pitemmän ajan muutoksia:

”Siellä, missä mittaukset kattavat yhtä vuotta pidemmän ajanjakson, toisen vuoden keskiarvo on korkeampi kuin ensimmäisen vuoden keskiarvo. Etelänavalla, mistä on tarjolla pisin mittaussarja, pitoisuus on noussut noin 1,3 p.p.m. per vuosi.”

Huomatkaa, että tässä Keeling raportoi ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noususta ensimmäiseksi Etelänavalta, eikä Mauna Loalta.

Keeling siis tiesi jo vuonna 1960, että Mauna Loa on tulivuori. Hän tiesi myös, miten tulivuoren hiilidioksidimittauksiin aiheuttamat häiriöt voitiin korjata. Hän tiesi myös, ettei tulivuoren aiheuttamilla häiriöillä loppujen lopuksi ole merkitystä, koska hän teki mittauksia myös muilta paikoilta, jotka eivät olleet lähelläkään tulivuoria. Näiden muiden paikkojen mittaukset näyttävät samaa kuin Mauna Loan mittaukset – ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nousussa.

Katso myös ”Mauna Loa is a volcano” (saatavilla myös yksityiskohtaisempana sekä vaativana versiona – valitettavasti näitä ei ole toistaiseksi suomennettu).

%d bloggers like this: