Meren happamoitumisen syyt ja Itämeri happamoitumislaboratoriona

Meren happamoituminen etenee avomerellä ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen perusteella ennustetulla nopeudella, mutta rannikkoalueilla tilanne on usein monimutkaisempi. Hollannin rannikolla tehdyssä tutkimuksessa löydettiin meriveden happamuuden muutoksia, jotka ovat paljon suurempia kuin ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä odotetut muutokset. Tässä tapauksessa muutoksien pääasiallinen aiheuttaja liittyykin todennäköisesti meren biologiseen toimintaan. Happamoitumisen vaikutuksetkaan eivät ole aina selviä, vaikka yleisesti ottaen näyttäisivät olevankin haitallisia meren eliöstölle. Uudessa tutkimuksessa havaittiin Itämeren sinisimpukan selviytyvän normaalia happamammassa ympäristössä, joten happamoituminen alkaa haitata sitä myöhemmin kuin monia muita lajeja. Toisen tuoreen tutkimuksen mukaan Itämeren turskan siittiösolujen liikkuvuus ei näyttäisi kärsivän meren happamoitumisesta. Sekä sinisimpukan että turskan hyvän menestyksen takana on todennäköisesti geneettinen sopeutuma normaalia happamampiin olosuhteisiin, jotka vallitsevat usein Itämeressä.


Turska. Kuva: Wikipedia.

Viimeisen 200 vuoden aikana ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet voimakkaasti. Noin puolet ihmiskunnan päästämästä hiilidioksidista on pysynyt ilmakehässä nostaen ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden esiteollisen ajan noin 280 ppm:stä nykyiseen noin 390 ppm:ään. Tämä lisäys on nykykäsityksen mukaan aiheuttanut suurimman osan viime vuosikymmenten ilmaston lämpenemisestä.

Osa ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä menee maailman meriin. Siellä hiilidioksidi aiheuttaa toisen ongelman, jota kutsutaan merten happamoitumiseksi. Kun hiilidioksidin määrä pintavedessä lisääntyy, se aiheuttaa merien pintakerroksen happamoitumista, eli meriveden pH-arvon pienenemistä. Nykyisten arvioiden mukaan maailman merien pintaveden pH-arvo on keskimäärin pienentynyt noin 0,1 yksikköä viimeisen 200 vuoden aikana. Tulevaisuuden arvioiden mukaan meriveden pH-arvo saattaisi pienentyä vielä 0,4 yksiköllä vuoteen 2100 mennessä, eli se muuttuisi nykyisestä noin 8,1:stä 7,7:ään.

Meriveden pH-arvon pieneneminen on nykyään huolenaiheena, koska se aiheuttaa monia muutoksia meren eliöstön toimintaan, tuottavuuteen, kasvuun ja selviytymiseen. Erityisen huomion kohteena ovat olleet kalkkikuoriset eliöt, kuten korallit, Coccolithales-lahkon kasviplanktonlajit, huokoseläimet ja simpukat. Meren happamoituminen pienessäkin määrin vaikeuttaa kalkkikuorien muodostumista ja jopa liuottaa jo muodostuneita kuoria.

Meren happamoitumisen vaikutus meren eliöstöön ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen asia. On olemassa kokeellisia todisteita siitä, että jotkut eliöt saattavat hyötyä meren happamoitumiseen liittyvästä mereen liuenneen epäorgaanisen hiilen määrän kasvusta. Meren happamoitumisella on myös vaikutus eliöihin, jotka eivät tuota kalkkikuorta, kuten esimerkiksi piilevät ja jotkut bakteerilajiryhmät. Meren happamoituminen vaikuttaa myös ääniaaltojen kulkeutumiseen merivedessä ja siten happamoitumisella on epäsuora vaikutus myös esimerkiksi valaisiin.

Nykyään tunnustetaan yleisesti meren happamoitumisella olevan hyvin oleellisia vaikutuksia meren eliöstöön. Tämä on innostanut tutkijoita aiheen piiriin ja tutkimuksia ilmestyykin nykyään tiuhaan tahtiin erityisesti happamoitumisen biologisiin vaikutuksiin liittyen. Happamoitumisen vaikutuksien tutkimuksiin sisältyy kuitenkin se olettamus, että tulevat pH-muutokset tapahtuvat ennusteiden mukaisesti. Jotta voimme ennustaa tulevia pH-muutoksia, meidän on tarkkailtava meren pH-muutoksia mittauksin ja selviteltävä syyt havaittuihin pH-muutoksiin.

Happamoitumisen mittaukset ja syyt

Hiilidioksidi on ilmakehässä nopeasti levittyvä kaasu, joten ihmiskunnan päästöt jakautuvat nopeasti tasaisesti koko maapallon ilmakehään. Tämän vuoksi olisi oletettavissa, että myös siitä aiheutuva merien happamoituminenkin tapahtuisi kaikkialla melko yhdenmukaisesti. Mutta tapahtuuko näin kaikilla merialueilla?

Tällä hetkellä on olemassa harmittavan vähän suoriin mittauksiin perustuvia pitemmän aikavälin meren happamuuden mittaussarjoja. Olemassa olevien mittausten perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin avomerellä meren happamuus seuraa ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen perusteella ennustettua kehitystä. Ennustettu pH-arvon pieneneminen vuositasolla on 0,0013 – 0,0020 yksikköä. Havainnot sekä Atlantilta että Tyyneltämereltä ovat näyttäneet pH-arvon pienenevän noin 0,0017 – 0,0019 yksiköllä vuosittain.

Rannikkoalueiden mittauksissa tilanne ei ole aivan niin selkeä. On esimerkiksi havaittu pH-arvon pienenevän jopa 0,045 yksikköä vuodessa, eli yli kymmenkertainen määrä odotuksiin nähden. Hiljattain tehtiin myös mallinnustutkimus Belgian rannikon tilanteesta, missä havaittiin meren ravinnemäärän aiheuttamien muutoksien hiilen kierrossa voivan vaikuttaa meren happamuuteen joko voimistaen tai heikentäen ihmiskunnan päästöjen aiheuttamaa muutosta.

Hollannin rannikolla on tehty järjestelmällisesti pH-arvon mittauksia vuodesta 1975 lähtien (48330 mittausta 249:llä eri mittauspaikalla vuosien 1975 ja 2006 välillä) ja uudessa tutkimuksessa on näihin mittauksiin perustuen analysoitu pH-muutoksien syitä erityisesti biogeokemiallisiin prosesseihin liittyen. Tutkimuksessa keskityttiin viiteen alueeseen Hollannin rannikolla. Hollannin rannikko sijaitsee Pohjanmeren eteläosassa hyvin tiheään asutetulla alueella. Rannikkovesien ravinnekuorma tulee pääasiassa jokien (muun muassa Rein) välityksellä sekä Englannin kanaalista.

Mitattujen pH-arvojen analyysistä valituilla viidellä mittauspaikalla käy ilmi seuraavaa: ensimmäisellä mittauspaikalla pH nousee vuoteen 1987 saakka ja sen jälkeen laskee (trendien suuruusluokka kumpaankin suuntaan oli noin 0,02 pH-yksikköä). Toisella mittauspaikalla happamuus on ensin melko vakaa (joitakin poikkeavia vuosia kuitenkin on), mutta hyppää sitten yhtäkkiä luultavasti mittalaitteiden vaihdon seurauksena ja viimeisten muutamien vuosien aikana pH-arvo on pienentynyt. Kolmannella mittauspaikalla happamuus pysyi melko vakaana vuoteen 1983 asti ja sitten pH-arvo nousi yhtäkkiä (ei tiedetä onko kyseessä mittalaitteisiin tai -menetelmiin liittyvä hyppäys), mutta sen jälkeen pH-arvo on laskenut tasaisesti. Neljännellä mittauspaikalla happamuus oli ensin melko vakaa vuoteen 1986 asti, mutta sen jälkeen pH-arvo suureni, kunnes 1990-luvun puolivälistä alkaen se pieneni. Viidennellä mittauspaikalla pH-arvo suureni koko mittausjakson ajan.

Tämä tutkimus kärsii hiukan mittalaitteiden ja -menetelmien muuttumisesta sekä niiden huonosta dokumentoinnista. Havaitut trendit olivat kuitenkin selkeitä ja yhdenmukaisia alueensa muiden mittauspaikkojen kanssa, joten siinä mielessä ne vaikuttavat luotettavilta.

Ensimmäisen mittauspaikan läheisien mittauspaikkojen tutkimuksessa huomattiin vuodenaikavaihtelujen riippuvan mittauspaikan etäisyydestä rannikolta. Lähellä rannikkoa vuodenaikavaihtelu oli noin 0,5 pH-yksikköä ja kauempana rannikosta (yli 100 km) vuodenaikavaihtelu oli vain 0,1 pH-yksikköä. Vuodenaikavaihtelu myös vaihteli mittauspaikan mukaan. Tarkemmassa tutkimuksessa selvisi, että vuodenaikavaihtelun suuruus oli suoraan yhdistettävissä mittauspaikan biologiseen tuottavuuteen. Tämä oli selvästi havaittavissa sekä eri mittauspaikkojen välillä että rannikon etäisyyden suhteen. Meriveden biologinen toiminta näyttää siis selvästi vaikuttavan veden happamuuteen. Myös aiemmat tutkimustulokset vahvistavat tämän.

Tutkimuksessa havaitut happamuuden muutokset olivat liian suuria, jotta ne voisi selittää pelkästään ihmiskunnan hiilidioksidipäästöillä. Ylläkuvatun analyysin tuloksena on vedettävissä johtopäätös, että biogeokemiallinen toiminta saattaa paikallisesti aiheuttaa niin suuria muutoksia meren happamuuteen, että ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen vaikutus on kyseisillä paikoilla erittäin vaikea havaita.

Itämerellä kalkkikuoriset eliöt selviävät happamissa olosuhteissa

Laboratoriotutkimuksissa on havaittu, että kalkkikuoriset eliöt todella ovat herkkiä meren happamoitumiselle, kuten yllä kuvailtiin. Laboratoriotutkimuksien rajoitus on kuitenkin ollut se, että niissä ei nähdä eliölajin mahdollista geneettistä sopeutumista happamoitumisen lisääntyessä. Tämä johtuu siitä, että laboratoriotutkimukset ovat olleet liian lyhytkestoisia sopeutumisen havaitsemiseksi.

Viime aikoina tätä ongelmaa on lähestytty tutkimalla luonnossa esiintyviä normaalia happamampia elinympäristöjä. Tulivuorien merenalaiset purkautumisaukot ovat olleet yksi tutkimuksen kohde (Ilmastotieto ja CO2-raportti uutisoivat yhdestä tällaisesta tutkimuksesta hiljattain). Näissä tutkimuksissa on havaittu happamamman ympäristön aiheuttavan haitallisia vaikutuksia kalkkikuorisille eliöille eikä monia kalkkikuorisista eliölajeista edes löytynyt happamammilta alueilta.

Toinen esimerkki on happamampien vesien kumpuaminen syvemmältä pintaan kumpuamisalueilla. Yllä myös nähtiin biogeokemiallisen toiminnan vaikutus meren happamuuteen. Myös veden kerrostuminen tiettyihin vuodenaikoihin liittyen ja sen jälkeinen hiilidioksidipitoisten vesien kumpuaminen myös happamoittaa rannikkovesiä. Sellainen paikka on uudessa tutkimuksessa tutkimuspaikkana toiminut läntisellä Itämerellä sijaitseva Kielin vuono.

Kielin vuonossa muodostuu kesällä vähähappisia ja hapettomia vesialueita. Voimakasta kumpuamista esiintyy pitkin rannikkoa. Aikaisemmin ei kuitenkaan ole tutkittu kalkkikuoristen eliöiden vaihtelua kyseisen alueen rannikolla. Tässä uudessa tutkimuksessa on havainnoitu kalkkikuoristen eliöiden vaihtelua alueen matalissa rannikkovesissä. Kenttähavaintoja täydennettiin myös laboratoriotutkimuksilla.

Tutkimusalueella vesi oli kesän ja syksyn aikana hyvin hiilidioksidipitoista (esiteolliseen aikaan verrattuna hiilidioksidipitoisuus oli kolme-viisikertainen) hiilidioksidipitoisen veden pintaan kumpuamisen tuloksena. Lisäksi Itämeren vähäsuolaisuus vaikeuttaa kalkkikuorien muodostumista. Näissä olosuhteissa onkin hiukan yllättävää, että sinisimpukka (Mytilus edulis) sekä jotkut muut merenpohjan kalkkikuoriset eliöt ovat hyvin yleisiä Kielin vuonossa ja yleensä läntisellä Itämerellä.

Tutkimuksessa analysoitiin sinisimpukan selviytymistä normaalia happamammissa oloissa. Syy selviämiseen on se, että sinisimpukalle on aikojen kuluessa muodostunut sopeutumia, joiden ansiosta se pystyy tuottamaan kalkkikuoren normaalia happamammissa olosuhteissa. Erityisesti sille on kehittynyt hyvä suojakerros kalkkikuoren päälle vastustamaan happamia olosuhteita. Sinisimpukan kuoren havaittiin alkavan liueta niistä kohdista, joissa suojakuori oli halkeillut, mikä todistaa kuoren suojaavan happamuudelta. Tässä vaiheessa on kuitenkin epäselvää, voiko voimakkaampi happamoituminen alkaa tuhota myös suojakuorta.

Tutkimuksessa havaittiin, että sinisimpukan geneettiset sopeutumat auttavat sitä selviytymään nykyistä vielä happamammissa oloissa, kuten sellaisissa, joiden on ennustettu vallitsevan tämän vuosisadan lopulla. Näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että kun vesi happamoituu vielä siitä lisää, eivät sinisimpukankaan sopeutumat enää auta, vaan sen kalkkikuoren muodostus vaikeutuu.

Happamoitumisen vaikutus kaloihin

Kuten yllä jo todettiin, meren happamoituminen vaikuttaa myös muihinkin kuin kalkkikuorellisiin eliöihin. Meren happamoituminen saattaa vaikuttaa meren eliön happotasapainon säätelyyn, verenkiertoon, hengitykseen ja hermojärjestelmään. Näillä voi olla pidemmän ajan vaikutuksia, kuten kasvun hidastumista ja lisääntymisvaikeuksia.

Aikuisilla kaloilla on tehokas happotasapainon säätelyjärjestelmä, joten niiden ei uskota olevan kovin herkkiä happamoitumiselle. Kalojen elämän alkuvaiheissa, kuten munana ja toukkana, happotasapainon säätelyjärjestelmä ei kuitenkaan ole vielä kunnolla kehittynyt. Siksi näissä vaiheissa myös kalat voivat olla herkkiä happamoitumisen vaikutuksille.

Kalojen maidin herkkyyttä happamoitumiselle on tutkittu vain vähän, mutta joidenkin selkärangattomien lajien siittiösoluille on tehty laboratoriotutkimuksia happamuuden vaikutuksista. Tutkimusten tulokset ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia. Kalojen siittiösoluille on tehty joitakin tutkimuksia, joissa niiden liikkuvuuden on todettu yleensä heikentyvän happamoitumisen seurauksena.

Näyttää siis siltä, että merten happamoituminen saattaisi haitata kalojen siittiösolujen liikkuvuutta ja siten häiritä kalojen lisääntymistä. Tämä olisi erityisesti avainlajien kohdalla erittäin haitallista. Uudessa tutkimuksessa on tarkasteltu yhden Itämeren avainlajin, turskan, siittiösolujen tulevaisuutta meren happamoituessa.

Tutkimusmetodi oli melko yksinkertainen; tutkimuksessa pyydystettiin turskia ja otettiin niiden maitia talteen. Maiti vietiin laboratorioon ja sen liikkuvuutta eri happamuuksilla kuvattiin mikroskooppiin liitetyllä digitaalivideokameralla. Tallennetuista videoista analysoitiin siittiösolujen liikkumista.

Tutkimuksessa ei havaittu muutosta turskan siittiöiden liikkuvuudessa veden happamuuden muuttuessa. Tutkijat kuitenkin varoittavat, että tilastollisesti ei-merkitsevää tulosta on tulkittava varovaisesti. Epävarmuuksien tarkempi tarkastelu viittaa kuitenkin siihen, että turskan siittiösolujen liikkuvuus ei todennäköisesti kärsi tulevasta meren happamoitumisesta.

Vielä jää mielenkiintoinen kysymys: miksi turskan siittiösolujen liikkuvuus ei näyttäisi kärsivän happamoitumisesta? Tutkijat sanovat sen todennäköisesti johtuvan siitä, että turska elää jo valmiiksi sellaisissa olosuhteissa Itämerellä, joissa korkea hiilidioksidipitoisuus (ja siis alhainen pH) kuuluu normaaliin elämään (kuten edellä jo sinisimpukkaan liittyen todettiinkin). Siksi Itämeren turska on luultavasti geneettisesti sopeutunut normaalia happamampaan ympäristöön. Tutkijat aikovat seuraavaksi tehdä saman tutkimuksen Pohjanmeren turskalle, joka elää normaaleissa happamuusolosuhteissa. Tuloksien vertailu Itämeren turskan tässä kuvattuihin tuloksiin tulee olemaan mielenkiintoista.

Lähteet:

Provoost, P., van Heuven, S., Soetaert, K., Laane, R. W. P. M., and Middelburg, J. J.: Seasonal and long-term changes in pH in the Dutch coastal zone, Biogeosciences, 7, 3869-3878, doi:10.5194/bg-7-3869-2010, 2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Thomsen, J., Gutowska, M. A., Saphörster, J., Heinemann, A., Trübenbach, K., Fietzke, J., Hiebenthal, C., Eisenhauer, A., Körtzinger, A., Wahl, M., and Melzner, F.: Calcifying invertebrates succeed in a naturally CO2-rich coastal habitat but are threatened by high levels of future acidification, Biogeosciences, 7, 3879-3891, doi:10.5194/bg-7-3879-2010, 2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Frommel, A. Y., Stiebens, V., Clemmesen, C., and Havenhand, J.: Effect of ocean acidification on marine fish sperm (Baltic cod: Gadus morhua), Biogeosciences, 7, 3915-3919, doi:10.5194/bg-7-3915-2010, 2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Advertisements

6 vastausta to “Meren happamoitumisen syyt ja Itämeri happamoitumislaboratoriona”

  1. Esko Pettay Says:

    Itämeri poikkeaa monin tavoin valtamerellisistä olosuhteista. Itämeri on pieni, matala ja muuttuu nopeasti. Itämerellä ei siis ole lajeja, jotka olisivat saaneet elää vuosituhansia tasaisissa olosuhteissa. Voidaan olettaa, että nopeista muutoksista kärsivät helpommin lajit, jotka eivät ole sellaisiin sopeutuneet, kuten vaikka valtamerten korallit. Toisaalta Itämerellä moni laji on sopeutumiskykynsä äärirajoilla muista syistä (suolaisuus, lämpötila, jääpeite jne.)

  2. mattikorteniemi Says:

    Onkohan laivojen rikkipäästörajoille mitään todellisia perusteita, näin mietitään täällä Itämeren pohjoisimmassa kolkassa, jonne laivakuljetukset kallistuvat miljoonia. Välimerellä vastaavia rajoituksia ei ole. Onko Välimeri puhtaampi?

    PS. Laivojen rikkiraja on sovittu kansainvälisessä merenkulkujärjestössä ja koskee kaikkia ns SECA-alueita (mm Itämeri, Pohjanmeri., Enlgannin kanaali).

  3. Tuomas Helin Says:

    mattikorteniemi, viestisi oli jostakin syystä päätynyt odottamaan hyväksymistä. Pahoittelut tahattomasta viiveestä.

    -Tuomas

  4. Esko Pettay Says:

    Perustan vapaamuotoisen vastaukseni sille tiedolle, jota on kertynyt laivojen rikkipäästöjä käsittelevää raportti laadittaessa tänä vuonna.

    Rikkipäästöjen rajoittamisen pääasiallinen peruste on ihmisten hengityselinten suojeleminen haitallisilta pienhiukkasilta. Maailmanlaajuisesti merenkulun rikkipäästöjen on arvioitu aiheuttavat 60 000 ennenaikaista kuolemantapausta. Suuri määrä siis, mutta toki erittäin pieni osuus kaikista ilman ilman epäpuhtauksien aiheuttamista miljoonista vuosittaisista kuolemista.

    Itämeri on pieni lätäkkö, jossa kaikki liikenne on melko lähellä asutusta. Erityisesti Tanskan salmet ovat ongelmallinen alue. SECA -alueiden rikkipäästörajat ovat tiukemmat ja astuvat voimaan aiemmin kuin muilla alueilla. Into terveyden ja ympäristönsuojeluun on Itämeren alueella voimakkaampaa kuin vaikka Välimerellä. Rikkipäästöt ovat Itämerellä terveysriski, mutta myös esim. Etelä-Ruotsin järvien ja vaikka Norjan rannikon kasvillisuuden on havaittu kärsivät laivojen rikkipäästöjen happamoittavasta vaikutuksesta. Rikin rajoittaminen on myös yksinkertainen operaatio (siis päättäjille). Siihen on teknisiä mahdollisuuksia.

    Oma näkemykseni on, että CO2 -päästöjen rajoittaminen olisi toki ollut tärkeämpää ja rikkiasiaan menevillä rahoilla olisi saanut jo paljon hyödyllisempiä asioita aikaan toisaalla. Rikkirajoitusten kustannukset ovat suuret. Ratkaisuja on muutama:
    skrubberit, jotka ovat käytännössä laivoilla mukana kulkevia puhdistuslaitoksia
    matalarikkinen polttoaine (kova hinta)
    maakaasu

    Yksi syy eri merialueiden poikkeavaan kohteluun on erilaiset asenteet ja lobbausvoimat. Merenkulkuvaltio Kreikka ei varmaan kovin helpolla annan kustannusten nousta, Itämerellä taas on totuttu olemaan edelläkävijöitä ympäristöasioissa.

    Välimerellekin kyllä puuhataan vastaavia rajoituksia ja sellaiset ovat tulossa USA:n ja Kanadan talousvyöhykkeelle.

    Merten happamoitumiselle laivojen rikkipäästöillä ei ole merkitystä, ei ainakaan jos verrataan CO2:n happamoittavaan vaikutukseen.

    Rikkirajoitukset kyllä säästävät ihmishenkiä Itämeren alueella. Paitsi jos nousseet kustannukset siirtävät kuljetuksia maanteille.

    Oma lukunsa on sitten se, että valtameriliikenteen rikkipäästöt auttavat hidastamaan merten lämpenemistä. Tämä ei juurikaan koske Itämerta.

    Minusta rikkirajoitukset eivät olleet kovin hyvin harkittuja ja samoilla resursseilla olisi saatu enemmän hyötyjä toisaalla. Mutta uskoisin, että Suomen kannalta nousevia kustannuksia on liioiteltu. Emme vielä tiedä polttoaineiden hintakehitystä, yleistyykö kaasu polttoaineena jne. Rikkipesurit ovat erään suomalaisfirman tuotelistalla, eli on tässä tämäkin puoli.

    Välimeri on muuten merenä kyllä selvästi Itämerta puhtaampi. Lähinnä siksi, että se on 30 kertaa syvempi ja vettä on todella paljon enemmän.

  5. Jari Huhtala Says:

    Kannattaa nyt kuitenkin muistaa, että rikkirajoitusten terveyshyöty on huomattava, miljardiluokkaa THL:n arvioiden mukaan, ja suurempi kuin aiheutuneet kulut . Kuinka monta kuolemantapausta tai sairastumista astmaan tai sydän-verisuonisairauksiin on ”liian vähän”, jotta siihen kannattaisi satsata? Niillä rahoilla, jota vähärikkiseen siirtymiseen tarvitaan, ei paljon kasvihuonekaasujen torjunnassa tehdä. Vaikea nähdä, mikä olisi ollut ”hyödyllisempi” kohde tässä tapauksessa. Mutta näinhän se on aina. Joku tietää, että jossain OLISI ollut vielä parempi kohde. Kyllä laivaliikenteen päästöt on saatava kuriin. Matkustajaliikenteen maksuja pitäisi myös roimasti korottaa jonninjoutavan risteilyliikenteen hillitsemiseksi. Laivaliikenne taitaa olla enemmän ympäristöä kuormittavaa kuin mikään muu liikennemuoto.

  6. Esko Pettay Says:

    Moi Jari H.

    Saatoin olla omassa vastauksessani näiltä osin epäselvä. Itämerellä rikkirajoituksilla saavutetaan terveyshyötyjä (ehkä). Valtameriliikenteessä tilanne on erilainen. Siellä rikkipäästöjen vähentäminen poistaa merkittävän ilmastoa viilentävän tekijän.
    Itämerellä rikkirajoihin liittyvä terveysriski on se, että liikenne siirtyy yhä enemmän kumipyörille ja vielä lähemmäs ihmisten keuhkoja, kun merikuljetusten kilpailutilanne heikkenee. Itämerellä kaasukäyttö olisi terveysyistä hyvä vaihtoehto.
    Eli sama toisin.
    Itämerellä ja muuallakin asutuksen läheisyydessä rikkipäästöjä kannattaa terveyssyistä rajoittaa (paitsi jos se johtaa rekkaralliin).
    Avomeriliikenteessä (yli 200 mailia rannikosta) rikki ei ole terveysriski, mutta viilentää ilmastoa (siihen kuinka paljon, liittyy paljon epävarmuuksia).
    Tavarakuljetuksissa laivojen päästöt per kuljetettu tonnikilometri ovat muihin kuljetusmuotoihin verrattuna pienet. Matkustaja-aluksilla ja nopeakulkuisilla rahtilaivoilla päästöt ovat kuljetussuoritteeseen verrattuna sitten jo paljon suuremmat.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: