Ilmastonmuokkauksen historia

Ilmastonmuutoksen edetessä ilmaston keinotekoinen muokkaaminen (muilla keinoilla kuin kasvihuonekaasujen määrään vaikuttamalla) on noussut keskustelun aiheeksi. Annamme tässä historiallisen näkökulman ilmastonmuokkaukseen liittyvistä asioista.


Lentokoneeseen kiinnitetty sateentekolaitteisto. Kuva: Wikipedia.

Ajatus sään tai ilmaston muokkaamisesta ei ole uusi. Eri kulttuureissa on olemassa erilaisia sadetansseja. Amerikan alkuperäisasukkaat ovat tästä kenties tunnetuin esimerkki, mutta esimerkkejä saderituaaleista löytyy myös Euroopasta, ainakin Romaniasta.

Myös ”Myrskykuninkaaksi” aikalaistensa nimittämä James Espy puhui keinotekoisen sateen tuottamisesta 1830-luvulla sytyttämällä suuria nuotioita ja näin aikaansaamalla keinotekoisen konvektion. Espyn ajatus perustui hänen kehittämälleen teorialle myrskyistä, jossa yhdessä osassa oli lämpenemisen aiheuttama pystysuuntainen konvektio. Espy testaili ajatustaan polttamalla muun muassa metsiä. Testit eivät olleet menestyksellisiä.

Vuonna 1871 Edward Powers julkaisi kirjan, jossa hän väitti sotilaallisten yhteenottojen ja sateen liittyvän toisiinsa. Jo Plutarkos oli aikoinaan raportoinut, että suurien taisteluiden jälkeen seuraa yleensä voimakas sade. Tosiasiassa taisteluiden ja sateisen välillä ei luultavasti ole yhteyttä, vaan todennäköisesti sotapäälliköt aikoinaan vain sotivat mieluummin sateiden välisenä aikana.

Ajatus jäi kuitenkin elämään, että räjäytyksillä voisi tuottaa sadetta. Robert St. George Dryenforth testasi ajatusta Texasissa sadekauden alkaessa lennättämällä räjähteitä eri korkeuksille ilmapallojen ja leijojen avulla ja räjäyttelemällä niitä. Räjähdyksien oletettiin saattavan sään häiriintyneeseen tilaan. Testien kerrottiin olleen onnistuneita suotuisissa olosuhteissa. Kuivalla ilmalla ei kuulemma kannattanut yrittää. Testejä kritisoitiin sanomalla, ettei pienillä räjähdyksillä voinut olla mitään merkitystä ilmavirtauksiin.

Yllämainittujen tapahtumien seurauksena Yhdysvalloissa kiertelikin kovasti ihmisiä tienaamalla elantonsa sateentekijöitä. Koska monissa paikoissa maapallolla sataa usein, on odotettua, että silloin tällöin sateentekijät sattuvat tekemään taikojaan sopivaan aikaan niin, että sen jälkeen alkaa sataa. Näin kävikin joskus. Esimerkiksi Charles M. Hatfield, joka rakensi korkeita torneja ja haihdutti nesteitä niiden huipulla kunnes alkoi sataa, sattui vuonna 1916 työskentelemään San Diegossa samaan aikaan, kun siellä oli ankarat sateet ja niiden aiheuttamat tulvat. San Diegon kaupunginjohto pelästyi tilannetta ja syytteiden pelossa kieltäytyi maksamasta sovittua 10 000 dollaria Hatfieldille.

Todelliset sateentekijät sotajalalla

Sateentekemisen saralla ensimmäinen merkittävä läpimurto tapahtui vuonna 1946, kun General Electricin laboratorioteknikko Vincent Schaefer keksi vahingossa keinon pakottaa jäätymisen käynnistyminen pilvissä, joiden lämpötila oli valmiiksi jäätymispisteen alapuolella. Menetelmää testatakseen Schaefer tiputti lentokoneesta hiilihappojäätä pilviin. Tämän raportoitiin aikaansaaneen pilvien radikaalin muutoksen ja pilvien alaosasta alkoi tulla lunta.

Tämän onnistuneen testin jälkeen asiasta luonnollisesti innostuttiin kovasti ja laadittiin mahtipontisia sään kontrolloimissuunnitelmia. Neuvostoliitossa tutkittiin myös säänmuokkausta. Siellä oli jo vuonna 1932 perustettu sateentekemisen instituutti Leningradiin (nykyinen Pietari). Paikallisen sateen tekemisen lisäksi Neuvostoliitto suunnitteli paljon suurempiakin asioita, kuten ilmastoa muokkaamalla saada arktiset alueet jäästä vapaaksi.

Sään muokkaamisella oli sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa myös sotilaallinen ulottuvuus. Näiden maiden välillä oli kilpailua tässäkin asiassa. Vuonna 1965 Yhdysvalloissa olikin sotilaallisessa palveluksessa 14 300 säätieteilijää, kun samaan aikaan sääviraston palveluksessa oli vain 4500 säätieteilijää. Johtoajatuksena tässä oli se, että sään hallitsija hallitsee myös koko maapalloa.

Sateentekoa käytettiinkin sotilaallisiin tarkoituksiin Vietnamin sodassa. Tarkoituksena oli aikaansaada sade vihollisten kulkureitille, jolloin reitistä olisi tullut liian mutainen kuljettavaksi. Ei ole yleisesti tiedossa, onnistuiko hanke.

Tilanne säänmuokkauksen sotilaalliseen käyttöön liittyvässä kilpailussa eteni siihen pisteeseen asti, että Yhdistyneet kansakunnat kielsivät sään- ja ilmastonmuokkauksen sotilaallisiin tarkoituksiin vuonna 1978.

Ilmastonmuokkaus

Vuonna 1965 Yhdysvaltain presidentti Johnsonin tieteelliset neuvonantajat kirjoittivat raportin, jossa todettiin fossiilisten polttoaineiden nostavan ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta, joka aiheuttaisi nopean ilmastonmuutoksen. Raportissa ehdotettiin ilmastonmuokkaustoimiin ryhtymistä ja niiden avulla saada aikaan vastakkainen ilmastonmuutos. Yllättäen raportissa ei kuitenkaan ehdotettu kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämistä.

Kuuluisa säätieteilijä Harry Wexler oli yksi varhaisista ilmastonmuokkausta tutkineista tieteilijöistä. Hänen kantansa ilmastonmuokkaukseen oli kielteinen. Hänen 1960-luvun alussa tehtyjen tutkimuksiensa tulosten mukaan ilmastonmuokkauksen haitat olisivat hyötyjä suuremmat.

Neuvostoliitossa Mikhail Budyko ehdotti 1970-luvun loppupuolella myös ilmastonmuokkaustoimien käyttöönottoa ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta vastaan. Hän ehdotti maapallon pinnalle tulevan auringonsäteilyn määrän vähentämistä kasvattamalla stratosfäärissä olevien aerosolien määrää. Käytännössä se olisi ollut toteutettavissa Budykon mielestä toimittamalla rikkihappoa stratosfääriin lentokoneiden ja rakettien avulla. Budyko kuitenkin varoitti, että sen aikainen tietämys ei ollut riittävää, eikä toimiin olisi ryhdyttävä, ennen kuin niiden seuraukset olisivat riittävän hyvin tiedossa.

Vuonna 1992 Yhdysvaltojen kansallinen tiedeakatemia julkaisi ilmastonmuutoksesta raportin, jossa keinotekoista ilmastonmuokkausta käsitellään yhtenä torjuntakeinona. Raportin mukaan ilmastonmuokkaus voisi auttaa kasvihuonekaasujen vaikutuksien vähentämisessä, vaikka raportissa toistettiinkin edellä mainitut varoitukset ilmastonmuokkaustoimiin ryhtymisestä. Raportissa todettiin myös, että ehdotetut toimet olivat teknisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Ehdotetut neljä toimenpidettä olivat uudelleenmetsittäminen, merien hiilinielun lisääminen, maapallon pinnalle tulevan auringonvalon vähentäminen ja CFC-yhdisteiden poistaminen ilmakehästä. Yksittäisten ideoiden joukossa mainittiin esimerkiksi 55 000 peilin vieminen avaruuteen ja miljardien vetyilmapallojen sijoittaminen stratosfääriin. Raportissa korostetaan sitä, että ilmastonmuokkaustoimet näyttivät olevan halvempi ratkaisu kuin kasvihuonekaasujen voimakkaisiin päästövähennyksiin ryhtyminen.

Nykyään ilmastonmuokkausta ja siihen liittyviä erilaisia keinoja tutkitaan paljon. Julkisuudessa esiintyy paljon kaikenlaisia ratkaisuja pelle peloton -henkisistä vakavamielisempiin ehdotuksiin. Mutta näistä ehkä enemmän joku toinen kerta.

Lähteet:

Noah Byron Bonnheim, History of climate engineering, Wiley Interdisciplinary Reviews: Climate Change, 2010, DOI: 10.1002/wcc.82. [tiivistelmä, koko artikkeli]

James Rodger Fleming, The pathological history of weather and climate modification: Three cycles of promise and hype, Historical Studies in the Physical and Biological Sciences, September 2006, Vol. 37, No. 1, Pages 3–25 , DOI 10.1525/hsps.2006.37.1.3. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Lisätietoja:

Tekstissä mainittu NAS-raportti vuodelta 1992.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: