”Ilmastonmuutoksen todisteet”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

“Data ilmastonmuutoksesta on epäluotettavaa eikä siihen voi luottaa.”

Mitä tiede sanoo…

Ilmastonmuutokselle on monta riippumatonta todistetta Arktiksen ja Antarktiksen kiihtyvästä jäähävikistä kasvi- ja eläinlajien napoja kohti tapahtuvaan muuttoon.

Lue koko teksti >>>

”Arktinen sulaminen on luonnollinen sykli”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

”Vuonna 2007 pohjoisen pallonpuoliskon jääpeite oli ennätyksellisen pieni ja Koillisväylä avautui. Tässä vaiheessa meille kerrottiin sulamisen tapahtuvan odotettua nopeammin. Mitä teille ei kerrottu on se, että mittaussarja, jossa ennätys havaittiin, ulottuu vain 1970-luvun loppupuolelle menneisyyteen. Tiedämme, että Koillisväylä on ollut avoin ennenkin.” (Matt Rogers)

Mitä tiede sanoo…

Arktinen merijää on vähentynyt viimeisen 30 vuoden aikana. Vähenemisen vauhti kiihtyy ja itse asiassa ylittää useimpien mallien ennustukset.

Lue koko teksti >>>

Miten ihminen vaikuttaa maapalloon?

Ihminen vaikuttaa monella tavalla maapallolla tapahtuviin asioihin. Uudessa katselmusartikkelissa Will Steffen luo katsauksen ihmisen erilaisiin tapoihin vaikuttaa maapalloon. Annamme tässä lyhyen koosteen Steffenin artikkelista.

Maapallon eri järjestelmien toiminta muuttuu jatkuvasti eri aikaskaaloissa – miljoonien vuosien aikana tai sekunneissa. Tässä tarkastellaan tilannetta viimeisen 200 vuoden aikana. Tämän ajanjakson aikana ihmisen toiminta on voimistunut huomattavasti ja ihmiskunnasta onkin tullut eräs päätekijöistä maapallon järjestelmien toiminnassa.

Kun maapalloa ajatellaan järjestelmänä, oleellisia asioita ovat energian kulku maapallon eri järjestelmien välillä ja fyysiset, kemialliset ja biologiset prosessit, joiden ansiosta maapallolla on elämää. Maapallon tärkein energian lähde on Aurinko. Energian kulun kannalta tärkeitä ovat myös järjestelmän sisäiset pakotteet ja palautekytkennät. Ekosysteemit eivät ole pelkästään passiivisia energian käyttäjiä, vaan ne myös vaikuttavat maapallon järjestelmiin erityisesti palautekytkentänä. Esimerkkinä maapallon järjestelmien toiminnasta Steffen tarjoaa Antarktiksen Vostokin jääkairanäytteen, jossa ulkoisen energialähteen (Auringon) vaihtelut näkyvät pitkinä sykleinä ja maapallon sisäisten prosessien toiminta näkyy ilmasto-olosuhteiden ja ilmakehän koostumuksen muutosten samankaltaisuutena.

Monet tekijät vaikuttavat maapallon järjestelmiin. Usein on vaikeaa eritellä eri tekijöiden vaikutusta eri järjestelmiin. Monet ns. ”luonnolliset tekijät” vaikuttavat maapallon järjestelmiin hyvin hitaasti pitkällä aikavälillä. Tällaisia tekijöitä ovat mm. mannerlaattojen liikkuminen, maa-aineksen reagointi ilmakehän kanssa, tulivuorien aktiivisuus ja muutokset maapallolle saapuvan energian määrässä (johon vaikuttaa mm. maapallon ratamuutokset). Näiden tekijöiden muutokset eivät ole merkittäviä lyhyen aikavälin tarkastelussa, kuten tässä artikkelissa (jossa siis tarkastellaan asioita 200 vuoden aikaskaalassa).


Ihmisen vaikutus näkyy maanpinnalla. Kuva: Esko Pettay.

Ihmiskunnan suorat vaikutustavat

Ennen teollista aikakautta ihminen vaikutti maapallon järjestelmiin pääasiassa kalastamalla, maata raivaamalla ja maanviljelyllä. Sen jälkeen ihmiskunta on kehittänyt uusia keinoja vaikuttaa maapallon järjestelmiin. Monet näistä keinoista liittyvät erityisesti fossiilisen energian tuotantoon.

Maapallon väkiluvun kasvaessa viimeisen 200 vuoden aikana on myös ruoantuotannon pitänyt kasvaa. Ruoantuotantoa kasvatettiin 1900-luvun puoliväliin saakka pääasiassa viljelypinta-alaa lisäämällä, mutta sen jälkeen suurin tuotannonlisäys on saatu aikaan käyttämällä lannoitteita ja torjunta-aineita jo olemassaolevaan viljelysalaan.

Ihmiskunta hyödyntää metsiä monella tavalla; rakennustarvikkeeksi, paperin raaka-aineeksi ja polttoaineeksi. Teollisuusmaissa harrastetaan enemmän kahta ensimmäistä tapaa, kun taas kehitysmaissa puut pääasiassa poltetaan. Puuntuotanto on kasvanut viime vuosisadan aikana, muttei niin paljon kuin esim. viljantuotanto.

Ihmiskunnan kalankäyttö on noussut huomattavasti 1900-luvun puolivälin 20 miljoonasta tonnista 120 miljoonaan tonniin vuonna 2000. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kalantuotannon lisäys on kasvanut kalanviljelyn kautta. Villien kalakantojen kalastuksen tuotto on vähentynyt hiukan.

Energiantuotanto on noussut erääksi merkittävimmistä ihmiskunnan suorista vaikutustavoista johtuen pääasiassa fossiilisten polttoaineiden tuottaman hiilidioksidin vaikutuksesta ilmastoon. Energiantuotanto on kaksinkertaistunut viimeisen 50 vuoden aikana ja suuri osa siitä on tapahtunut fossiilisilla polttoaineilla. Liikenne käyttää neljäsosan maailman energiantuotannosta ja puolet maailman öljyntuotannosta. Liikenteen myös odotetaan kasvavan voimakkaasti.

Teollisuus käyttää energian lisäksi paljon materiaalia valmistaessaan tuotteita ihmiskunnalle. Materiaaleista mainittakoon metallit, kemikaalit ja rakennusaineet. Suurin osa ilmansaasteista tulee teollisuudesta, kuten myös vesiä saastuttavat aineet ja monet muut myrkyt. Maapallon järjestelmien kannalta tärkeää on raskasmetallien ja joidenkin muiden myrkyllisten aineiden kerääntyminen luonnon ravintoketjuissa ja sitä kautta niiden vaikutus biologisiin prosesseihin.

Ihmiskunnan epäsuorat vaikutustavat

Yllämainitut suorat vaikutustavat ovat selvästi yhdistettävissä eri maapallon järjestelmien toimintaan, mutta suorien vaikutustapojen taustalla on yleensä muita tekijöitä, jotka varsinaisesti määräävät vaikutuksen suuruuden. Epäsuoria tapoja, joilla ihmiskunta vaikuttaa maapallon järjestelmiin, ovat ihmisten määrä, varakkuuden määrä ja teknologian taso.

Ihmisten määrä on tunnetusti voimakas tekijä maapallon eri prosesseissa. Suurempi määrä ihmisiä tarvitsee suuremman määrän resursseja. Maailman väkilukua merkittävämpi tekijä on kuitenkin kehittyneiden maiden kansalaisten kyky käyttää suuret määrät materiaaleja ja energiaa toiminnassaan. Kehittyneen maan keskiverto kansalainen käyttää melkein mitä tahansa hyödykettä kaksi kertaa enemmän kuin kehitysmaan keskiverto kansalainen ja monia hyödykkeitä jopa kymmenen kertaa enemmän.

Ihmiskunnan vaikutus järjestelmän näkökulmasta

Ihmisen maankäyttö on ollut selvästi huomattavin tekijä maanpinnan muutoksissa viimeisen 200 vuoden aikana. Tässä maanviljely on ollut tärkein toimija muuttaessaan luonnontilassa olevaa maisemaa (mm. metsiä) viljelyalaksi. Nykyisen käsityksen mukaan noin puolet jäästä vapaasta maanpinnasta on ihmisen voimakkaasti muokkaamaa. Suurin osa jäljelle jäävästäkin enemmän tai vähemmän luonnontilaisesta maa-alasta on ihmisen joillain tavalla hallinnoimaa. Viime vuosikymmeninä merkittävä asia tässä yhteydessä on ollut trooppisten metsien voimakas väheneminen. Toisaalta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on tapahtunut jonkin verran myös viljelyalan uudelleenmetsittymistä, muttei tarpeeksi kumoamaan trooppisten metsien hävikin.

Merissä tapahtuneet merkittävät muutokset viimeisen 200 vuoden aikana ovat ihmisen vaikutukset merien biologiseen ja kemialliseen toimintaan. Kalastus poistaa paljon biomassaa merien ekosysteemien huipulta. Tällä on luonnollisesti voimakas vaikutus koko ekosysteemeihin. Tämänhetkisten arvioiden mukaan maailman kalakannoista noin puolia hyödynnetään täysmääräisesti ja noin viidesosaa ylikalastetaan. Noin kymmenesosa kalakannoista on kulutettu melkein loppuun tai toipumassa sellaisesta tilasta. Ihmiskunnan toimien johdosta lisääntyvä ilmakehän hiilidioksidipitoisuus lisää myös merien hiilidioksidipitoisuutta, koska enemmän hiilidioksidia liukenee ilmakehästä veteen hiilihapoksi. Tämä aiheuttaa merien muuttumisen entistä happamammiksi. Ihmisen vaikutus meriin näkyy erityisesti rannikkoalueilla.

Kasvihuonekaasujen vaikutuksesta ilmakehän toimintaan puhutaan paljon, mutta ihminen vaikuttaa ilmakehään myös monella muulla tavalla. Ihminen vaikuttaa ilmakehässä olevien erilaisten aerosolien (rikkihiukkaset, savuhiukkaset ja mineraalipöly) määrään voimakkaasti. Ihmiskunnan rikkipäästöt ovat tosin olleet laskussa jo monta vuosikymmentä vaikka esim. Aasiassa rikkipäästöt ovatkin kasvaneet. Ihmisen toiminnasta vapautuu myös typpimonoksidia, joka osaltaan aiheuttaa kaupunkien ympärille savusumun. Lisäksi se vaikuttaa ilmakehän otsonipitoisuuteen niin, että se parin muun ihmiskunnan tuotteen kanssa nostaa troposfäärin otsonipitoisuutta. Troposfäärissä otsoni on terveydelle haitallinen ja voimakas kasvihuonekaasu. Ihminen on tunnetusti vaikuttanut myös stratosfäärin otsonipitoisuuteen päästämällä CFC-yhdisteitä ilmakehään. CFC-yhdisteet vähentävät stratosfäärin otsonipitoisuutta (eli ihmisen toiminta on vähentänyt stratosfäärin otsonia, mutta lisännyt troposfäärin otsonia). Tähän ongelmaan ihmiskunta on jo reagoinut ja asia lienee korjaantumassa. Lisäksi on vielä muistettava ihmiskunnan päästämät kasvihuonekaasut, jotka aiheuttavat maapallolle lämmitysvaikutuksen.

Ihmisen toiminta ei muuten vaikuta huomattavasti jään erilaisiin esiintymismuotoihin (merijää, lumi, jäätiköt, routa), mutta ihmisen aiheuttama muutos kasvihuoneilmiössä on vähentämässä voimakkaasti maapallolla esiintyvää jäätä. Erityisen selvästi tämä ilmiö on näkynyt artisten alueiden merijään määrässä ja lumipeitteessä.

Ihminen vaikuttaa myös moniin muihin asioihin. Ihminen puuttuu monin tavoin veden kiertokulkuun maapallon eri järjestelmien välillä. Hiilen kiertokulkuunkin ihminen vaikuttaa erityisesti ottamalla hiilidioksidia maapallon fossiilivarannoista ja päästämällä sitä ilmakehään. Lisäksi ihminen vaikuttaa typen, fosforin ja rikin kiertokulkuun. Ihmisen vaikuttaa myös luonnon monimuotoisuuteen. Ilmastonmuutoksen myötä ihminen vaikuttaa myös planeettamme ilmastoon.

Antroposeeni – uusi maailmankausi?

Viimeisen 200 vuoden aikana ihmisen vaikutus maapalloon on kasvanut huomattavasti. Onkin ehdotettu, että on alkanut uusi geologinen maailmankausi nimeltään Antroposeeni. Tätä ei ole vielä virallisesti hyväksytty geologien piirissä, mutta termiä on käytetty jo melko laajasti. Steffen esittelee Antroposeenin alkamista kuvien avulla. Hän antaa joukon kuvaajia siitä, miten eri asiat ovat muuttuneet viimeisen 200 vuoden aikana. Esittelyssä ovat mm. ihmisen toimintaa kuvaavat väkiluku, bruttokansantuote, vedenkulutus, McDonalds-ravintoloiden määrä sekä moottoriajoneuvojen määrä ja maapallon järjestelmien toimintaa kuvaavat ilmakehän hiilidioksidipitoisuus, pohjoisen pallonpuoliskon pintalämpötila, kalakantojen kehitys sekä luonnon monimuotoisuus. Kaikissa näkyy selvä nousu viimeisen 200 vuoden aikana ja lähes kaikissa se on voimakkasti kiihtyvä 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Ihminen on nyt ottanut vallan maapallon järjestelmien toiminnan muokkaajana. Tämä tilanne näyttää jatkuvan myös lähitulevaisuudessa ja todennäköisesti voimistuvana.

Kiitos kommenteista Jarille.

Lähde: Steffen, Will, Observed trends in Earth System behavior, Wiley Interdisciplinary Reviews: Climate Change, Published Online: 21 May 2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Kasvihuonekaasut kuivatetulla turvesuolla

Kuivatettu turvesuo ja siinä kasvava mäntymetsä vaihtavat kasvihuonekaasuja ilmakehän kanssa. Uudessa suomalaisessa tutkimuksessa mitattiin tilannetta keväällä sulamisen aikaan ja havaittiin, että hiilidioksidin vaihto maaperän ja ilmakehän välillä on suurempaa kuin metaanin ja ilokaasun. Lisäksi turvesuon mäntymetsä toimi hiilidioksidinieluna ja suon maaperä toimi vähäisenä metaaninieluna sekä ilokaasulähteenä.


Kuivatetun turvesuon aluskasvillisuus, kuten kuvan tupasvilla ja suopursu, saattaa toimia hiilidioksidin lähteenä, kun taas taustalla olevat männyt saattavat toimia hiilidioksidin nieluna.

Suomessa ja muualla Fennoskandiassa on harrastettu turvesoiden kuivattamista jo kauan. Kun turvesuo kuivatetaan, pohjavesi laskee. Tämän seurauksena suon puut lähtevät kasvamaan voimakkaammin, mikä vuorostaan vaikuttaa suon ja ilmakehän väliseen kasvihuonekaasujen vaihtoon. Turpeen ilmastointiolojen muuttuminen edesauttaa turveaineksen hajoamista, jonka lopputuotteena on hiilidioksidia ja metaania. Hajoamisesta vapautuu myös ravinteita, mikä saattaa johtaa typpipohjaisen ilokaasun päästöjen lisääntymiseen. Turvesuot päästävät ilokaasua erityisesti, jos niitä on ensin käytetty maanviljelyyn ja sitten metsitetty.

Suomen metsistä 25 % on kuivatetuilla turvesoilla, joten näiden alueiden kasvihuonekaasuihin liittyvien prosessien selvittäminen on tärkeää. Asiaa on tutkittu jonkun verran, mutta järjestelmällisiä mittauskampanjoita on ollut melko vähän. Pihlatie ja kumppanit mittasivat Etelä-Suomessa sijaitsevan Kalevansuon kasvihuonekaasuja kahden kuukauden aikana huhti-kesäkuussa vuonna 2007. Tutkimusryhmässä oli mukana sekä suomalaisia että saksalaisia tutkijoita.

Kalevansuo ojitettiin metsäkäyttöä varten vuonna 1971 ja lannoitettiin vuonna 1973. Alue on noin 60 hehtaarin laajuinen. Tällä hetkellä alueella on valtalajina 15-18 metriä korkeat männyt. Alueella kasvaa myös matalampana koivua ja kuusta.

Mittaukset suoritettiin edustavalta paikalta valitulla yhden hehtaarin alueella. Mittauksia tehtiin sekä metsän latvuston yläpuolelta että alapuolelta (neljän metrin korkeudelta). Lisäksi maanpinnalta tehtiin mittauksia käyttäen erityisiä mittauskammioita. Kasvihuonekaasujen pitoisuuksia mitattiin myös maaperästä. Maaperästä mitattiin myös lämpötilaa ja vesipitoisuutta. Mittausjakson aikana maaperä jäätyi ja suli useita kertoja.

Mittauksissa havaittiin, että alue oli kokonaisuudessaan hiilidioksidinielu ja nielun suuruus kasvoi kesää kohti mentäessä. Ainoina poikkeuksina olivat sadepäivät, jolloin metsä muuttui nielusta hiilidioksidin päästäjäksi – tosin hyvin vähäisessä määrin. Vastaava sadepäivien vaikutus on havaittu muissakin tutkimuksissa. Kokonaisuutena hiilidioksidimäärät seurasivat ilman ja maaperän lämpötiloja. Maaperä ja pintakasvillisuus osoittautuivat kuitenkin nielun sijasta hiilidioksidin päästäjiksi, mutta määrät olivat sen verran pienet, että kokonaisuutena alue oli silti nielu. Tässäkin tapauksessa päästetyn hiilidioksidin määrä oli sidoksissa lämpötilaan. Maanpinnalta ja metsän latvakerroksen alta mitatut hiilidioksidimäärät olivat samanlaisia. Koska maanpinnalla ja latvusten alla mitattiin hiukan hiilidioksidipäästöjä ja alue kuitenkin kokonaisuutena on hiilidioksidinielu, on hiilidioksidinielun oltava metsän puissa.

Turvemetsä osoittautui myös heikoksi metaanin nieluksi, joka myös kasvoi kesää kohti mentäessä. Maaperän sulaminen ja jäätyminen ei vaikuttanut metaaninieluun. Metaanimääriä saneli pääasiassa maaperän vesipitoisuus.

Ilokaasu oli ainoa mitatuista kasvihuonekaasuista, jota alue kokonaisuutena päästi pieniä määriä. Päästöjen määrä oli korkeimmillaan kylmimpänä ajanjaksona sekä lämpötilojen noustessa voimakkaasti. On mahdollista, että ilokaasupäästöjen voimakkaimmat piikit liittyvät maaperän sulamiseen ja jäätymiseen. Tätä on havaittu myös aiemmin sekä laboratoriossa että kenttätutkimuksissa. Maaperässä ilokaasun ja metaanin pitoisuudet olivat samanalaiset kuin ilmassakin. Syvemmälle mentäessä metaanipitoisuus hiukan laski ja ilokaasupitoisuus nousi.

Kiitos kommenteista Suville ja Tuomakselle.

Lähde: Pihlatie, M. K., R. Kiese, N. Brüggemann, K. Butterbach-Bahl, A.-J. Kieloaho, T. Laurila, A. Lohila, I. Mammarella, K. Minkkinen, T. Penttilä, J. Schönborn, and T. Vesala, Greenhouse gas fluxes in a drained peatland forest during spring frost-thaw event, Biogeosciences, 7, 1715-1727, 2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Lisätietoja:
Suometsätalouden ympäristövaikutukset (kurssimateriaali, jossa mm. kuvia Kalevansuosta ja mittalaitteista)

”Onko lätkämaila rikki?”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

”Vuonna 2003 professori McKitrick lyöttäytyi yhteen Kanadalaisen insinöörin, Steve McIntyren, kanssa yrittäen toistaa lätkämailakäyrän ja he osoittivat sen olevan tilastollista soopaa. He paljastivat kuinka käyrä oli tehty ”näytteenoton virheistä, aiheettomista lähdedatan katkaisuista ja yleistyksistä, vanhentuneesta datasta, vääristä pääkomponenttilaskuista ja muista vakavista virheistä”, siten merkittävästi vaikuttaen lämpötilaindeksiin.” (John McLaughlin)

Mitä tiede sanoo…

Vuonna 1998 ilmestyneen lätkämailapaperin jälkeen on tehty monia proksitutkimuksia, joissa on analysoitu monia eri lähteitä mukaan lukien korallit, tippukivipylväät, puiden vuosirenkaat, porausreiät ja jääkairanäytteet. Ne kaikki vahvistavat alkeperäisen lätkämailatutkimuksen johtopäätöksen: 1900-luku oli lämpimin viimeiseen 1000 vuoteen ja että lämpeneminen oli voimakkainta 1920-luvun jälkeen.

Lue koko teksti >>>

”Liioitteleeko kaupunkilämpösaareke ilmaston lämpenemistä?”

(Alkuperäinen teksti: John CookSkeptical Science)

Skeptinen argumentti…

”Ross McKitrick, taloustieteen professori Guelphin yliopistossa, ja Patrick Michaels, ympäristötutkimuksen professori Virginian yliopistossa, tekivät tutkimuksen, jossa tehdään johtopäätös, että puolet vuosien 1980 ja 2002 välisestä ilmaston lämpenemisestä johtuu kaupunkilämpösaarekeilmiöstä.” (McKitrick & Michaels)

Mitä tiede sanoo…

Vaikka kaupunkialueet ovat eittämättä lämpimämpiä kuin ympäröivä maaseutu, tällä ei ole ollut juuri ollenkaan vaikutusta lämpenemistrendeihin.

Lue koko teksti >>>

Tutkimusmatkailijat selvittivät 1800-luvun ilmastoa

Uuden tutkimuksen mukaan arktisilla alueilla oli melko kylmää 1800-luvun alkupuolella. Tämä tukee aiempia havaintoja ja oletuksia. Tutkimuksessa löytyi lisäksi kuitenkin joitakin alueita, missä oli yllättävän lämmintä ja vähän merijäätä joinakin vuosina.


Kaksi säähavainnoijaa ja arktisten alueiden tutkijaa – vasemmalla William Scoresby Junior ja oikealla HMS Isabellaa komentanut Sir John Ross.

Auringon aktiivisuus oli alhaisella tasolla 1800-luvun alkupuolella. Tätä jaksoa Auringon aktiivisuudessa kutsutaan Daltonin minimiksi. Tuohon aikaan sattui myös melko paljon tulivuorenpurkauksia, joista yksi oli kuuluisa Tamboran purkaus vuonna 1815. Myös näiden tulivuorenpurkausten vaikutus ilmastoon oli viilentävä. Niinpä oletetaan globaalin ilmaston olleen melko viileä tuohon aikaan.

Järjestelmälliset globaalit lämpötilamittaukset ulottuvat vain 1800-luvun puoliväliin menneisyydessä. Tätä ennenkin on olemassa jonkin verran mittauksia, muttei riittävästi globaalin analyysin tekemiseen. Vielä vanhemmat ilmastonmuutokset on tulkittava prokseista ja ilman mittalaitteita tehdyistä historiallisista havainnoista. Näiden asioiden johdosta emme tiedä tarkasti, kuinka viileä 1800-luvun alkupuolen maapallo oli. Emme myöskään tunne monien alueiden tilannetta siihen aikaan.

On kuitenkin olemassa paljon havaintoja ja mittauksia, joita ei toistaiseksi ole otettu ilmastotutkimuksessa kovinkaan laajalti huomioon. Historiallisten laivamatkojen säähavaintoja ja mittauksia on paljon tallessa laivojen lokikirjoissa. Niitä on viime aikoina siirretty sähköiseen muotoon. Lokikirjojen säähavainnot ovat siis tulossa helpommin tutkijoiden ulottuville.

Brohan ja kumppanit ovat tarkastelleet arktisille alueille 1800-luvun alkupuolella suuntautuneita laivaretkiä. Joukossa on valaanpyyntiretkiä ja tutkimusmatkoja. Brohan ja kumppanit ovat tutkineet näiden laivaretkien säähavaintoja ja mittauksia, joiden pohjalta he ovat selvitelleet 1800-luvun alkupuolen ilmastollisia olosuhteita arktisilla alueilla.

William Scoresby Junior oli valaanpyyntialuksen kapteeni, joka jatkoi ja kehitti edelleen isänsä perinteitä sääolosuhteiden mittaamisessa ja kirjaamisessa muistiin. Hän seilasi Framinsalmessa merijään reunan tuntumassa vuosien 1810-1818 kesinä ja lisäksi vuonna 1822 Grönlannin itärannikolla. Valaat löytyivät helpoiten jään reunan tuntumasta, joten valaanpyyntialukset suuntasivat pyyntimatkansa mahdollisimman pohjoiseen. Scoresbyn mittausmenetelmät eivät ole tiedossa, joten niiden vertaaminen nykymittauksiin on vaikeaa. Scoresbyn mittauksista voi joka tapauksessa määritellä eri vuosien väliset erot. Scoresbyn ehkä merkittävin havainto oli vuosien 1816 ja 1817 poikkeuksellisen lämpimät kesät Grönlanninmerellä. Scoresby raportoikin jäiden hävinneen Grönlanninmereltä kokonaan kyseisten vuosien aikana.

Pohjoiselle alueelle kohdistui myös monia tutkimusmatkoja. Brohan ja kumppanit käsittelevät niistä viittä, joiden lokikirjat on jo luettu sähköiseen muotoon. HMS Dorothea matkasi mahdollisimman pohjoiseen vuoden 1818 kesällä, mutta matka pysähtyi jäihin jo Framinsalmessa. HMS Isabella matkasi samaan aikaan HMS Dorothean kanssa. HMS Isabellan reitti kulki Baffininlahden kautta, mutta se kääntyi pian takaisin. HMS Isabellan ja HMS Dorothean yhteisen tutkimusmatkan tarkoitus oli löytää pohjoinen reitti Tyynelle valtamerelle, missä siis epäonnistuttiin. HMS Hecla jatkoi tätä yritystä vuosina 1819-1820. HMS Heclan epäonnistuttua tavoitteessaan seuraava retki tehtiin HMS Furylla ja HMS Heclalla vuosina 1821-1823, mutta vastaan tuli pysyvä jääpeite. Samat alukset tekivät uuden retken vuosina 1824-1825. Tällä retkellä HMS Fury vaurioitui törmätessään jäihin, joten retkikunnan oli palattava takaisin yhdellä laivalla. Näiltä retkiltä on tallella mittauksia meren lämpötilasta, ilmanpaineesta, ilmanlämpötilasta, ilmankosteudesta ja tuulen nopeudesta sekä suunnasta.

Brohan ja kumppanit vertailivat näiden tutkimusretkien mittauksia nykypäivän tilanteeseen. Vuonna 1818 Pohjois-Atlantilla oli hiukan lämpimämpää kuin vuosien 1979-2004 keskiarvo, mutta siitä pohjoisempana oli kylmempää kuin vuosien 1979-2004 keskiarvo. Framinsalmessa oli samana kesänä kylmempää kuin vuosien 1979-2004 keskiarvo ja merijäätä oli enemmän kuin nykyään. Vuonna 1819 Labradorinmerellä oli suunnilleen saman verran merijäätä kuin nykyään, mutta 1818-1819 talvi oli hyvin kylmä. Vuosien 1821-1823 kesät olivat kylmiä Kanadan koillisrannikolla ja meri jäätyi viikkoja aikaisemmin kuin se tekee nykyään, mutta talvet olivat melko tavallisia lämpötilaltaan. Toisaalta Scoresby havaitsi melko lämpimän sään vallitsevan vuonna 1822 Grönlanninmerellä. Vuosien 1824-1825 kesät jatkuivat kylminä Kanadan koillisrannikolla ja taas talvisin vallitsi normaalit lämpötilat.

Vuosien 1810-1825 merellinen ilmasto oli siis yleisesti ottaen kylmien kesien aikaa ja merijäätä oli paljon. Vaihtelua olosuhteissa oli kuitenkin paljon. Erityisesti Grönlanninmerellä oli yllättävänkin lämpimiä jaksoja.

Lähde: Brohan, P., C. Ward, G. Willetts, C. Wilkinson, R. Allan, and D. Wheeler, Arctic marine climate of the early nineteenth century, Clim. Past, 6, 315-324, 2010, doi:10.5194/cp-6-315-2010. [tiivistelmä, koko artikkeli]

Lisätietoa (englanninkielellä):
Digitised Logbook observations (viiden mainitun tutkimusretken säähavaintoja).
Scoresby, William, Jr. (1789-1857) (hiukan asiaa ja maalauksia Scoresbyn retkistä).
An Account of the Arctic Regions with a History and Description of the Northern Whale-fishery – William Scoresby Junior, 1820 (Scoresbyn kirja aiheesta vapaasti luettavissa)
William Edward Parry (HMS Heclan kapteeni 1818-1819, HMS Furyn kapteeni 1821-1823 ja uudelleen HMS Heclan kapteeni 1824-1825).

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 25 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: